Mieleni teki nykyistä.
Pölykerros kertoi edellisestä.
Mieli tyhjeni matkalaukkuun.
Minä muutin muutokseen.
Sanoin: irti kaikki sopimukset.
En ota mukaani vuosia istuttuja,
en liiemmin istutettuja.
Voi huokaus. Muuton haikeus, muutoksen vaikeus. Muutosprosessi se on aina myös muuttoprosessi; muutetaan nykyisestä uuteen. Kotiin tai ajatusmaailmaan.
Vain lähikoivun verran kenolla.
Silti kaikki maa tuntui vieraalta.
Puujaloilla.
Vaivaiskoivun kelon lailla luonnetta.
Vaan ei sopinut isopuisten outamaahan.
Puujaloillaan.
Kalvaspajun lonkerot, louheinen somerikko.
Vaikeakulkuinen, jalansijaton.
Puujaloille.
Kuljit sitten puujaloilla, toisen omilla, päättäväisyydellä, sitkeydellä, jatkuvilla yrityksillä, kyltymättömyydellä tai patistuksilla, niin oman maan tunnet vasta omilla jalkapohjilla.
Maailman mielettömin piste
löytyy laidalta.
Matkaa
laidalle kaidalta.
Tieltä poikkea
vievälle;
ajatukselle,
halulle
tai pakotukselle.
Karkaa helkkari,
jo pilkistää ääri.
Kapua äärelle,
ripusta itsestäsi laidalle.
Kaikkein mielettömin tapahtuu laidalla – kuten uskon, uskalluksen tai luoton laidalla. Mun oma, käsissä pideltävä runokirja syntyi sekin kaikenlaisilla laidoilla. Laidoilla, jonne ripustin itsestäni jotakin. Ja jos jotain olen elämässä oppinut, se on tämä: maailmaan mahtuu niin paljon muitakin viejiä kuin vain teitä.
Musti istui ja oppi
oma paikka.
Oli isännällä se kaiken päässä.
Lauantaisin osoitettiin
lusikalle lokeronsa.
Keskikentällä viheriköllä,
lähetillä ja sotilaalla,
maailman makeimmilla mansikoilla
omansa.
Jaettu toisen vierellä.
Etsin erämökiltä Äkäslompololta,
mahdollisimman syvältä
ja Pohjantähden alta.
Vierasmajasta käsin kyselin,
missä oma paikkani.
Etsivä löytää mutkankin takaa, kuulin kerran.
Hän oli sirrisilmä.
Yli horisontin yritti.
Missä tulevaisuus alkaa,
senkö hän siristämällä näki.
Otsa rypyssä
nousevalla aallolla jo tasapainotteli.
Tähyillen
otteen nykyhetkestä menetti.
Onko se sellainen yleinenkin vaiva, että elämä ajautuu liiaksi horisontin tähyilyyn? Jos hetken verran keskittyisikin näihin rantakiveyksellä liplattaviin leikkeihin.
Olisipa koulukirjoissa lukenut näin:
isona olet juuri sitä kaikkea,
mitä näet itsesi vielä olevan.
isona olet juuri siellä,
missä näet itsesi vielä olevan.
Koska tänään joudun oppimaan näin:
tuskin tulee mikään,
jos ei näe itseä missään tai minään.
Aamurauhassa.
Rakkain kello kuusi,
toivo ja hiljaisuus.
Olen jälleen uusi.
Ylläni päivän koskemattomuus.
Hetki aikaa ennen kuin
sodanjulistus
täytäntöön pannaan.
Alkakoon itsesyytöksien tykitys!
Miksi aamut ovat edelleen parasta? Koska ensimmäisinä tunteina syntyy aina aselepo ja aamurauha itseni kanssa. En ole koskaan aloittanut aamua itsesyytöksillä, jostakin syystä. Itseni piiskuri olen vasta – sanotaanko vaikka – siinä kympin jälkeen.
Haaveessani on vika.
Paijasin
ja pinta oli kuin raastinrauta.
Kitkerä,
maistui lievästi etikalta.
Annoin tilaa puheissa,
hoo vain tippui haaveesta.
Illalla hellin
ja tuli painajaisuniin.
Sivelin siirappia ja malttia
unelman piinaan.
Miksi haave niin meni rikki.
Eikö haaveiden kuuluisi olla kaikkein suloisimpia? Hattaraa, makeaa, jotakin erityisen pehmeää. Sellaista utua, johon voi onnellisena vaipua. Entä jos haave raastaa? Jyskyttää sydämessä ja kalvaa unissa? Mikä vika mun haaveissa on?
Kuinka haamu pääsee lakanasta?
Murhetahroista valkoisella
ja kertomusten kahleista
tarinoitiin kansien välissä.
Oma sielu silmänreikiin.
Kuva peiliin.
Lakanaton identiteetti
kuvitetaan mieliin.
Annetaan kasa kopisevia askeleita,
jotka taittavat matkaa.
Taakse jää ullakko ja siirtymätila.
Haamun viimeinen huuto:
olemassaolo ilman uskomuksia edes tovin.
Pienen pieni yritti luolan suojasta.
Polte paksussa turkissa.
Piipun kärki tökkäsi nenään:
ei luotu nallea paahteeseen.
Onks hän oikku.
Kuuma karvapeite
ja sisäinen polte.
Joka korventaa
jollei keväisin karjahtele,
jollei luolasta ulos astele.
Onks hän luonnon hetken mielijohde.
Jos nalle pysyiskin vain loukossansa.
Moni asia maailmassa uskottelee, ettei meitä ole luotu joksikin sen vuoksi, että meidät on luotu jonkinlaisiksi. Että älä ole oikkujen oikku. Tuo kuviteltu ristiriita rajoittaa tekemistä aika merkittävästi. Ja voi olla hankala uhmata sitä kaikkea astumalla ulos luolasta. Vaikka etunenässä itseäni tahtoisin jokainen päivä muistuttaa, että paksu karvapeite ja kuuma polte sopivat yhteen yhtä hyvin kuin esimerkiksi herkkä luonne ja määrätietoinen rohkeus.
Elina Heidi Rinkeli 