Eikä aina vain tunnu, että aika rientää. Vaan jopa juoksee käyttäjäänsä karkuun.

Enkä mä muuta ratkaisua ole keksinyt kuin rakasta. Rakasta niin, että tuntuu.

Rakasta jokaista pannarin palasta, oven käymistä ja silmiin sattuvaa katsetta. Rakasta posket märiksi ja ajatus aidoksi. Rakasta väsyneitä hetkiä. Rutista rakkaudella ruttuun tärkeä ja jokainen sitä kuvastava. Rakasta tärkeäksi täysi vatsa ja aamu-unisuus, illan erilainen tunne ja toisinaan ymmärtämisen mahdottomuus. Anna rakastaa keskeneräistä kuin valmistuvaa, kääntöpuolta kuin julkaistavaa. Rakasta virheitä kuin perjantaita – niin suuresti itsessä kuin toisissa. Rakasta lähellä ja rakasta kauas, kauas. Rakasta näkyvästi. Anna rakkauden kiertää ja palata. Ja tuntua.

Niin ehkä silloin elämän merkityksellisyys ei karkaa ajan reppuselässä.