Liian sileä ennen pinnan kulutusta;
karheaa vasten
pysyy paremmin maali ja noja.
Repi, raapi rankka hionta,
mutta tarttui sävy ja pystyssä pysyi.
Väritön ja vinksallaan muutoin siloinen olis.

Mä pidän ajatuksesta ”jos en olisi sitä, en olisi tätä”. Siis tätä hyvää, mitä nyt olen. Varsinkin vaikeampien asioiden äärellä jälkikäteen sellainen ajatus on varsin kiva; kai kyse on sellaisista asioista kasvamisesta ja oppimisesta. Mä esimerkiksi luulen, ettei tietotasoni olisi tällä tasolla, jollen olisi ottanut vastaan myös niitä useita valvottuja öitä. En mä tiedä, onko kukaan koskaan tahallaan lähtenyt hakemaan itselleen karheampaa pintaa vain muodostaakseen kitkaa paremman asian pystytyksille; kai elämä aika itse hioo hyödyttömän sileät pinnat karheammiksi tarttumapinnoiksi. Tottakai, itsestäänselvyys, että joskus ”jos en olisi sitä, olisin tätä, jotakin parempaa” pitää osaltaan myös paikkaansa. Mutta mä haluan uskoa, että jopa siihen liittyy aina edes sivulauseena mutta ja se, millaiseksi rosoisuus on kasvattanut.

Jos mä en olisi sitä, en olisi tätä: sopivan kunnianhimoinen, tietoinen, utelias, innokas, värikäs, uskaliaammin sisältä voimakas.