ajatuksia · oma elämä

Pakkolepoajatuksia.

Väkisin mä joudun istuttamaan itseni aurinkoon.

Ja vaikka aurinko paistaa eikä myrskypilviä näy horisontissa, mun onneni ei ole koskaan tullut istuen. Mieluummin mä tunnen auringonsäteet yhtä aikaa tuulenvireen kanssa kasvoillani painellessani menemään – eteenpäin. En mä ole koskaan omassa tohinassani pelännyt kohkaavani onneni ohi. Päinvastoin. Onni on aina tullut luokseni yhä voimakkaampana uskaltaessani harppoa uudenlaisia askelia.

Helpointa mun on ollut olla tyytyväinen itseeni 30 juostun kilometrin jälkeen. Liikkeessä mä en joudu koskaan vakuuttelemaan; hyvät ajatukset itsestäni palaavat mieleeni aivan yrittämättä. Liikkeessä mä olen aikoinani myös opetellut näkemään itsessäni puolia, joista tuntea hyväksyntää. Jännä juttu. Tuolilla istuva Elina on omissa silmissäni vähän erilainen kuin liikunnan hyvästä olosta virnistävä Elina. Omaa kyvykkyyttään ainakin enemmän epäilevämpi, ehkä varautuneempikin.

blogi153

Ja kai sen vuoksi väkisin paikoilleen istuttaminen on mulle tuskaa –  olkoonkin aurinkoon. Osaltaan kuin oman identiteetin hapuilua. Näin pakkolevon saattelemana mä olen joutunut miettimään, miten sitä taas oltiinkaan aloillaan. Ja mistä kaikesta muusta kuin hikiurheilusta hyvää oloa ja itsensä hyväksymisen tunnetta pystyikään hakea. Koska toisaalta mun mielestä on vähän vaarallista rakentaa aivan huipulle yltäviä tunteita vain hyvin kapean elämän osa-alueen varaan.

Ihan kauhea funtsiminen, mutta kaipa kannattaa.

aamuajatukset · oma elämä · syvällistä · vähän runoo

Suoraan luotijunaan.

Kuka
saattaisi suojaan.
Laittaisin suoraan
luotijunaan.

Ken
kietoisi huopaan.
Jättäisin ilman
vettä ja muonaa.

Hänkö
ottaisi huomaan.
Kaihtaisin kamalasti
hellää ja turvaa.

Ilman minä sopertaisin itselleni loppuelämän rankkaa sanaa.

blogi152.jpg

Myönnän. Olen liian suurella pakolla koettanut opetella viskaamaan itseni päälle lämmikkeeksi vilttiä tai heittämään itselleni ehdotuksia kyhätystä katoksesta. Jotta saisin itseni näyttämään omissa silmissäni vähän enemmän itseäni kohtaan hellemmältä, virheitä sallivalta, teoiltaan täysin inhimilliseltä. Vaikka luontaista itselleni olisikin passittaa kauas paluumatkaan ilman edes evääntynkää.

Muistan. On sitä jopa suoraan sanottu, että ilman sellaisen toiminnan opettelua itseni kohtaan tuskin tulen pärjäämään. Olen sitä sittemmin itsellenikin kertonut. Että virheen jälkeen vilttiä päälle ja inhimillisyyden mantraa. En ole paljoakaan kuullut hyvää vaativaa puoltani kohtaan, arvostanut sitä en ole itse koskaan. Olen aina ajatellut, että on olemassa sitä paljon parempaa. Tositilanteessa lepsumpaa ja lupsakampaa.

Mutta sitten. Olen sitäkin pohtinut, onko tosiaan aina tarkoitus osata itse luodeilta turvaan. Että osaavatko kaikki todella itselleen kertoa, että älä nyt itseäsi rökitä, sinussa on tätä enemmän hyvää. Että isokin juttu voi olla huikkaus ”pikkujuttu”, vaikka itselle pikkujuttukin on sen hetken isoin juttu.

Kyllä toivon, että jokaiselle jokaisessa ympäristössä hoidettaisiin huopaankietoja ja huomaanottaja omista taidoista riippumatta. Sillä muussa tarkoituksessa täällä kai yksin elettäisiin.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä · tavoitteet

Jos suorittaja ei olisi kirosana.

Ai ettien että Elina. Sä olet niin suorittaja. Mä niin näen; suorittajahan sä olet päästä varpaisiin ja vaikka pyykkikoneessa pesisi. Ihan henkeen ja vereen ja viimeiseen hengenvetoon, kuuletko, suorittaja.

Mitään muuta en sitten ole asiasta kuullutkaan koko ikänäni. Enkä mitään muuta ole enää edes yrittänyt itselleni kertoa. Pesunkestävä suorittaja – lisäksi pahimmillaan vain carpe diem -pyrkyri – on kai muotoutunut merkittäväksi osaksi identiteettiäni siten, etten ole kokenut tarpeelliseksi tutkiskella nivaskaa mallikelpoisesta suorittajasta sen enempää. Eli aikamoisen vakuuttavasti. Ja ei, enhän minä totuutta ihmettele. Totta nimittäin on tämä: lähtökohtani on paras ja lopputuleman tulisi mieluiten olla korkeampi. Tosin paras ei tapauksessani ole tarkoittanut korkeampaa palkintopallia suhteessa toisiin, vaan parasta niistä vaihtoehdoista, joihin minulla on mahdollisuus. Ja visaisintahan on, että pienenä jo opin mahdollisuuden olevan aina olemassa. Lisäksi suorittaminen ja erityisesti siitä paineiden saaminen voi myös olla asioiden loppuunviemistä erittäin täsmällisesti.

Siltikin välillä mietin, mitä olisin ilman suorittajuuteen taipuvaista luonnettani. Ensiksikin siksi, koska tavoittelu ja kovan työn tekeminen saavat minussa aikaan mielettömiä hyvänolontunteita. Ihan jokaisen tekemäni tentin jälkeen olo on kuin voittajalla, kun kova työ on saatu päätökseen. Eikä tunteella sinänsä ole mitään tekemistä arvosanan kanssa. Joten ehkä ilman suorittajuutta ainakin tuntisin vähemmän mielihyvää elämästä. Toiseksi, joskus tavoittelu ja kova työ myös johtavat johonkin eikä käy kiistäminen, etteikö saavutettu rikastaisi elämän sisältöä, veisi eteenpäin ja kasvattaisi mielekkyyttä. On sanottava ääneen, että rajoittavuudesta huolimatta ilman suorittajaluonnettani elämässäni olisi aika paljon vähemmän. Mutta kuka hullu sellaista myöntää nykypäivän carpe diemien keskellä.

Voisinko alkaa olla suorittaja itseni kanssa vilpittömästi hyvässä hengessä? Niin ja suorittaja positiivisessa valossa myös muiden silmissä? Jos olisinkin suorittajan sijaan kohtimenijä. Elämässä kaikenlaista tavoitteleva kohtimenijä, jonka määritelmään automaattisesti kuuluisi myös tarpeen tullen vain olija.

Koska edes halu olla täydellinen ei sinänsä ole pahe, vaikka aivan kaikkialla tänäpäivänä toisin toitotetaankin (aika usein teen sitä minäkin). Jokainen onnistuu joskus jossakin täydellisesti eikä kai ole väärin sanoa sen tuntuvan mielettömän hyvältä ja sellaiselta, jota kaipaa aina vain lisää. Oleellisinta on kai tajuta, ettei täydellisyys ole muuta kuin tilannesidonnaista ja usein joiltain osin sattumaakin. Lisäksi ymmärtää, ettei se ole identiteetin suhteellisen pysyväkään muoto.

blogi148

Että jos suorittaja ei itselleni merkitsisikään enää kirosanaa. Vaan jos se enneminkin olisi kohtimenijyyttä, joka auttaisi viimeisetkin kilometrit maaliin saakka.

ajatuksia · oma elämä

Vähemmän vakava maailma.

Maailmanrauhaa ei saisi toivoa. Toivoisin vähemmän vakavaa maailmaa.
Heurekan huutelua kadunkulmissa.
En tiedä omastasi. Minun syystä tai toisesta kasvoi aika vakavaksi.
Kunnollisuutta ilmennetään siellä vakavuudella.
Vähemmän vakavassa maailmassa olisin joitakin asioita enemmän.
Luovaa riemua ja heurekan intoa vähintääkin.
Maailman parhaita paikkoja omassani olisi runsaammin.
Ei reunalla, elettäisiin kaiteiden tuntumassa kuitenkin.

IMG_20180222_131543_443.jpg

Välillä mä mietin, että elämässäni suuri osa olisi maailman parasta, jos se sama suuri osa osaisi olla ensin vähemmän vakavaa. Jos opiskelu ei olisi yhtä vakava juttu kuin miltä se on aina tuntunut, elintarviketieteiden opiskelu olisi heittämällä vaihtoehdoista maailman paras. Siis esimerkiksi, jos tentit eivät olisi niin vakava arvostelun paikka, intohimoissani ahmisin kaiken tiedon ja vähän vielä päälle. Tai jos laboratoriotöiden ekspansiolaskut eivät aiheuttaisi kaikkien otsille niin syviä uurteita, en muuta kuin nauttisi polenta-quinoa-naksujen puffautumisen tutkimisesta.

Visaisinta kai itselleni, etteivät maailman parhaat paikat sijaitse koskaan vakavan kunnollisesti ja tunnollisesti täysin keskellä, vaan enemmenkin reunan kaiteiden tuntumassa. Mikä kuitenkaan ei tarkoita aivan reunalla elämistä, sen kun ymmärtäisi.

aamuajatukset · hetkessä · muistoja · oma elämä

Vaaleanpunaisesta valkoiseen.

On sitä aikamoinen pino jo päälle kasautunut.

Mä pohdin pinoutuneita muistoja ja alta löytyvää päivää, kun katselin pyörähteleviä paljettiunelmia kavaljeereineen. Vuosi vuodelta mä keikun kasan päällä korkeammalla ja kauempana siitä ajasta, kun päivä oli omalla kohdallani. On korkeus kerros kerrokselta kivunnut ylöspäin – lukiolaisesta ja ylioppilasjuhlista pullien pyörittämisen kautta toivottavasti kohtuullisen pian valmistuvaksi maisteriksi. Välissä on tapahtunut aika kauheasti, kuten kasvua ihan jokaiseen keksimääni suuntaan. Vaikka kaiken sen kahdeksaan vuoteen mahtuvan varttumisen ja muutoksen ymmärtää vasta näin tämän hetken sitä hetkeä sivusta seuraamalla.

Musta melkein tuntuu, että olen ihan höpsähtää pohtiessani tätä tällaista ”jos mä vain tuolloin olisin tiennyt, missä ja mitä mä vajaan kymmenen vuoden päästä touhuan”. Tuolloin – kai vähän nykyisinkin – elin aikalailla päivä kerrallaan; en oikeastaan uskaltanut ajatella edes ylioppilaskirjoituksia, niistä kunnialla selviämistä ainakaan. Olisinpa silloin osannut itselleni kertoa, että älä nyt niin hirveästi huolestu. Että en mä sulle ainoastaan helppoja vuosia lupaa, mutta mahdollisuuden kohdata ne kyllä. Huomisesta ei voi koskaan tietää, mutta tähän asti kaikki tämä on ollut perin opettavaista ja eittämättä elämää rikastavaa.

28117400_1796477333698065_2039924522_n

Vaaleanpunaisen valkoiseen mä ylleni vaihdan.

Kahdeksan vuotta sitten kimaltelevassa vaaleanpunaisessa Kuumaa huumaa tanssiessani mä tietämättäni olin aloittelemassa myös elämäni ehkä merkittävintä matkaa. Siis kahdeksan vuoden matkaa aviovaimoksi. Ehkä se oli se yksi hetki, kohtalo tai joku aivan muu, joka saattoi meidät vanhojentanssien parketilta aina tänne asti valitsemaan valssia häihimme. Alle puolen vuoden päästä vaaleanpunainen vaihtuu valkoiseksi, mutta Kuumaa huumaa jorataan toivottavasti vieläkin.

On hetkiä, kun elämä tuntuu niin, niin, niin ihmeelliseltä. Tänään eilistä – ja kahdeksan vuoden takaista kuin eilistä – ajatellessani tämä hetki on juuri sellainen.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · oma elämä · vähän runoo

Tehdäänkö täällä paljonkin.

Tehdäänkö täällä paljonkin.

Napsahdukseen,
murtorajaa myötäillen.
Nauretaan varvas varjon puolella.
Kaikkeen, mitä voisi jättää tekemättä,
kaksin käsin tartutaan.

Vai paljoakaan.
Koettelematta kokeillaan,
jolloin kaikki on vain puolet
itsestään.
Kulmat venymisen pelossa
ohitetaan.

27659029_1780020312010434_1625677874_n (1)

Toisinaan iltaisin, kun elämän valinnanvapaus kauhistuttaa, itseäni rauhoitellakseni mä kyselen paljon kaikenlaista. Aika usein sellaista kuin ’aionko tehdä täällä paljonkin’. Toiset eivät tahdo venyä ja tulevat onnellisiksi ilman kuminauhan koetteluakin. Ja vaikka ei aivan napsahdukseen, niin lähemmäs sitä toiset taas todella tahtovat. Mä en ole adrenaliinifriikki tai järin rohkea, mutta sitäkin enemmän utelias ja innostuvaa sorttia. Sen jälkeen, kun hoksasin tekemisen ja aikaansaamisen välillä olevan hiuksen hieno, mutta aivan valtavan merkittävä ero, mä olen alkanut ajattelemaan vanhaan nähden nurinkurisesti: kaikenlaisen tekemistä elämässä voi toteuttaa muullakin tavoin kuin arvottamalla aikaansaannoksia.

ajatuksia · hetkessä · oma elämä

Kuluva hetki.

Ainakin meillä on kuluva hetki.

Mä elän helposti yksi jalka jatkuvasti ulkona itsestäni; hetken verran tai enemmän jo edellä kuluvaa. Mä elän helposti odottaen, vielä helpommin kai etukäteen peläten. Peläten mahdollisia ja ahdistellen kohdattavia. Ja joskus mä odotan niin, että päivät välissä ovat vain rukseja kalenterissa. Mä kyllä etenen päivä päivältä, mutta voin elää päivästä toiseen loikkien – yksi loikka voi helposti jättää väliin viikonkin.

Mä elän helposti myös mitäjossitellen. Yhtä aikaa mielessäni mitäjossitellen ja toisen kanssa jakaen kuluvan hetken rikkauden. Enkä mä silloin tunne olevani rikas kuluvasta hetkestä; mitäjossittelu kertoo mielessäni kaikesta menetettävästä.

Siksi, että mä olen helposti kuvatunlainen, mä olen alkanut opetella uskomaan mun mantraa meillä on kuluva hetki. Ja vaikka ohimenevä ja vaihtelevanlainen, niin arvoltaan kuin odotettavan hetken kaltainen.

26972844_1763808166964982_229263353_o.jpg

aamuajatukset · itsetutkiskelu · oma elämä · tulevaisuus

Ihan aikeissa.

Aie on ihana.

Aikeissa on kiva olla, kun niin kutkututtaa mielessä. Aie on kauhean mahdollinen, mutta ei aseta vielä rohkeudelle vaatimusta. Siksi kai niin ihana. Aiehan on se kaikkein lähin ennen todellisuutta. Lisäksi aikeissa elämä tuntuu laveimmalta, sillä vaihtoehtojen viuhkasta on jo viehätytty – ja valittu joukosta ikioma aie.

Ei aie ole vain ihana. Ajan mittaa sen voi kokea ankaraksi. Aie kun elää mahdollisuudesta pyrkien todellisuuden pinnalle. Liian pitkään uppeluksissa, vain mielen sopukoissa, se todennäköisesti tukahtuu. Siksi aie on myös haaste; aie tähtää aina ensimmäisen askeleen ottamiseen.

Eikä ilman ensimmäistä askelta ole asiaa uudelle matkalle – ei edes paluuta vanhalle. Harvoin aie vielä kysyy rohkeutta, aina ensimmäinen askel kuitenkin rutkasti enemmän.  Aie kai lupailee, että askel askeleelta matka taittuu helpommin. Tottahan se on.

Eikö aie ole kuin simpukassa syntyvä helmi? Olemattomasta sopivan ajan saatossa hioutuva arvokas kokonaisuus. Kai hautuvia aikeita on olemassa, jotta ensimmäisiä askeleita otettaisiin; riittävän pitkään kutkuttanut on valmis todellisuudelle.

26696594_1758097704202695_417079806_n.jpg

Mä olen aika aikeissa.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · oma elämä

Sinähän olitkin riittävä.

Väsähtänyt Elina, katso taaksepäin. Huomaathan: sinähän olitkin riittävä.

Riittävä enemmän kuin rämpimään. Riittävä suoranaisesti suoriutumaan. Riittävä alkusyksyn haasteisiin, pimeneviin päiviin ja pitkiin rupeamiin. Riittävän rohkea uuteen, oppeihin itsestä ja ihmisyydestä. Riittävä aivan jokaisella tenttipaperilla. Riittävä niillä raporteilla, joihin kunakin hetkenä kykenin. Täysin riittävä valvottujen öiden jälkeen elämään. Riittävän vahva yön hiljaiset tunnit kohtaamaan. Riittävä itkun keskellä nauramaan. Riittävä kiireen keskellä onneen pakahtumaan. Riittävä kiireisenäkin kelpaamaan. Riittävä epätoivon aalloissa eteenpäin katsomaan. Riittävä kaiken sen keskellä iloitsemaan. Riittävä myöntämään. Riittävä uupuneenakin ylpeästi päättäväisyyttä kantamaan. Riittävä maailmasta toiseen hetkessä siirtymään. Riittävä pelon riittämättömyydestä kohtaamaan.

Vaati vain riittävän vaikuttavan ajatuksen.

Että olen riittävä itseeni uskomaan.

blogi133

aamuajatukset · oma elämä · opiskelu

Aika raaka arvosana.

Valvoin yön –  edellisenkin. Juoksin aamulla tenttiin. Sain arvosanaksi viisi. Ja itselleni vain tokaisin: no niin pitikin.

Ja jälkeenpäin olen anteeksi itseltäni pyydellyt, kuinka nyt sillä tavoin taas itselleni tokaisin.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen lähinnä valvonut ja vaatinut. Valehtelematta olen itselleni kertonut läpipääsyn riittävän. Vaan siltikin kuullut aina lopulta tokaisijan: viittä vähemmällä tuskin olet riittävä. Tokaisijan kanssa olen väitellyt, yön unettomina tunteita sen teilannut ja aamulla taas vajavaisia vastauksiani hävennyt. Viisi on merkinnyt vain uutta lähtötasoa ja suurempaa pettymystä epäonnistumisista.

blogi131

Niinpä niin, vai niin pitikin. Monista karvoistani olen irti päässyt, mutta tämä nimenomainen on määrätyssä ympäristössä suhteellisen haastava; kun ainoa palaute on yksi numero, se hirvitys alkaa saada suuria mittasuhteita. Pienellä palautteella varustettu kaksi voisi olla sanatonta neljää kannustavampi. Ja lopulta pystyn hyvinkin ymmärtämään, miksi yksi numero rekisterissä koko kurssiin laitetusta ajasta – saati innostuksesta – kirvoittaa kyyneleet silmissä. Arvosana on aika raaka.

Mutta kun itsellesihän sinä tätä näin vain. Niinpä niin. Koetan kasvattaa ja ruokkia itseäni yksin näillä näin niin järkevästi kuin mahdollista. Joskus oman tieto- ja osaamistason hahmottaminen on näillä eväillä hienoisen haastavaa.

Ja kaiken suorittamisen ja arvosanaviidakoinnin keskellä tuppaan itselleni turhautuneena huutamaan: antaisinpa itseni olla vain innostunut tästä kaikesta mielettömästä tiedosta.