aamuajatukset · oma elämä · opiskelu

Aika raaka arvosana.

Valvoin yön –  edellisenkin. Juoksin aamulla tenttiin. Sain arvosanaksi viisi. Ja itselleni vain tokaisin: no niin pitikin.

Ja jälkeenpäin olen anteeksi itseltäni pyydellyt, kuinka nyt sillä tavoin taas itselleni tokaisin.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen lähinnä valvonut ja vaatinut. Valehtelematta olen itselleni kertonut läpipääsyn riittävän. Vaan siltikin kuullut aina lopulta tokaisijan: viittä vähemmällä tuskin olet riittävä. Tokaisijan kanssa olen väitellyt, yön unettomina tunteita sen teilannut ja aamulla taas vajavaisia vastauksiani hävennyt. Viisi on merkinnyt vain uutta lähtötasoa ja suurempaa pettymystä epäonnistumisista.

blogi131

Niinpä niin, vai niin pitikin. Monista karvoistani olen irti päässyt, mutta tämä nimenomainen on määrätyssä ympäristössä suhteellisen haastava; kun ainoa palaute on yksi numero, se hirvitys alkaa saada suuria mittasuhteita. Pienellä palautteella varustettu kaksi voisi olla sanatonta neljää kannustavampi. Ja lopulta pystyn hyvinkin ymmärtämään, miksi yksi numero rekisterissä koko kurssiin laitetusta ajasta – saati innostuksesta – kirvoittaa kyyneleet silmissä. Arvosana on aika raaka.

Mutta kun itsellesihän sinä tätä näin vain. Niinpä niin. Koetan kasvattaa ja ruokkia itseäni yksin näillä näin niin järkevästi kuin mahdollista. Joskus oman tieto- ja osaamistason hahmottaminen on näillä eväillä hienoisen haastavaa.

Ja kaiken suorittamisen ja arvosanaviidakoinnin keskellä tuppaan itselleni turhautuneena huutamaan: antaisinpa itseni olla vain innostunut tästä kaikesta mielettömästä tiedosta.

aamuajatukset · elämänasenne · oma elämä · onnellisuus

Sekunteja neljäsosissa.

Kahvi tippuu rivakkaan.
Ennen tippa kerrallaan.
Tänään yritetään
kolmea yht’aikaa.

Vuodenvaihde helteillä.
Keskikesä ensimmäisenä päivänä.
Puoli kierrosta edellä
jatkuvalla syötöllä.

Ja sydän kysyy minulta,
kuinka kauan
me päätetään jaksaa tällaista.

Sekunteja neljäsosissa.

IMG_20171117_094121_125.jpg

”Hetki tulee, nappaa kiinni, roiku mukana, laske irti. Kunpa vain saisin astella pitkin tätäkin hetkeä, ehtiä vilkaisemaan kertaalleen edes oikealle. Sillä vaikka hetkiä tulee jatkuvalla syötöllä tänäpäivänä, olkoonkin kiireisiä, ei jatkumo ole ikuinen. Muistutti mulle eräs eilen.”

aamuajatukset · oivallukset · oma elämä

Liian kirkkaiden kenkien ongelma.

Pelkää en päätä myöden liiskautuvia hiuksia. En rankkasateen pieksemää vasten kasvoja. Pelkää en säätä, joka saa häätkin peruuntumaan. En edes pimeyttä täällä ikkunattomassa maassa.

Pelkää en räkättirastaan rääkyä. Ja vain joskus ihmisenalun nälkähätää. Pelkää en peikkometsän kääpiä. En epämääräistä osaa ihmisessä edessäni. Pelkää en kyyneliin kääriytyä. En sääliä kokea.

Mutta auringossa minä voin kauhistua; liian onnellisessa olotilassa suoranaisesti panikoitua. Liian hyvältä tuntuvan tiedostamattani puolittaa ajatuksella liian hyvästä tunteesta.

Hetkeksi märät sukat jalkaani silloin vedän.

IMG_20171114_164020_737.jpg

Oletko koskaan kuullut liian kirkkaiden kenkien ongelmasta.

ajatuksia · oma elämä · syvällistä

Vahvahko.

Kun mä olin hauras, hauraus oli mussa. Ei kuivatuissa ruusunterälehdissä, ei ehtoollisleipäsessä. Kuinka hauras ihminen voi olla, tärisevin ajatuksin silloin kysyin. Niin hauras, ettei elämää tunne hauraammaksi, tänään taidan vastata. Hauraimmillani en osannut pelätä edes elämän heiveröisyyttä; oloni lamauttama, pelottomampi en muista koskaan olleeni.

Ei kai täällä hauraampaa kuin elämä, hauraudesta kaukana vahvana tänään mietin. Olisiko niin hauras, ettei odottamista kestä, varmana vastauksesta kyselen. Suurista suunnitelmista sirpaleita, mutta voivatko suuret suunnitelmat sitä sirpaloittaa. Suuresti kun tahtoisin elämää suunnitelmillani silloittaa. Vankassa otteessa heiveröisyys korostuu – kai sen vuoksi näin vahvahkona elämän hauraus tajuntaan iskostuu.

blogi125.jpg

Mä rakastan jokaista hyvältä tuntuvaa askelta ja poninhännän heilahdusta. Jostakin syystä lenkillä edetessäni mä palaan ajatuksissani usein taaksepäin.

ajatuksia · oma elämä

Janojuomana kylmää kaakaota.

Joskus näitä päiviä.

Hiukset sykerölle.
Ohjat olalle.
Karautan.
Kerron kaiken kysymättä.
Suklaamuroja puurokiposta.
Palautuspäivän peittelemätöntä pakoilua.
Kaiken kauemmas vierittämistä.

Kun vastaaminen on luomista.
Eikä oikean etsimistä.
Aika kaikelle nyökkäämistä.
Aivan kaiken tunnustamista.
Suoranaista suunnittelemattomuutta.
Varovaisen vastuutonta.
Tunnustelua.

Janojuomana kylmää kaakaota.
Ehtiihän sitä taas vesilasin äärelle.

Vähemmän vakavia päiviä. Sellaisia vastaan yllättäen käveleviä. Kun mieli tekisi tehdä kaikki oman mielen mukaisesti. Sen enempää mitään muuta kuin yhtä ainoaa elämää ajattelematta. Jokaisen järkevän ihmisen järjetön päivä, vähän kuin odotettu karkkipäivä.

blogi123

Tarvitaanhan kai näitäkin. Oikeastaan on aika ihanaa tarvita näitä tällaisia päiviä.

ajatuksia · oma elämä · syvällistä · vähän runoo

Suuremmin sun ihanaa sensuroimatta.

Säästelemättä sanoja.
Säätämättä ajatuksia
ennen ulostuloa.

Suuremmin sun ihanaa sensuroimatta.

Kitkuttelematta
kaiken kuvaamalla.
Kuinka olenkaan

suuresti sun ainutlaatuisuutta katsellut.

Ohimenevän hetken. Sekunnin tuokioisen.

IMG_20171103_155227_583.jpg

”Kappas kaulahuivia, hieno huivi. Kertoi muuan rouva mulle tavaratalon liukuportaissa. Kiirehdin autoon itkemään. Ensimmäistä mieleen iskenyttä ajatustani: onks tää joku piilokamera. Pettymystänikin omiin ajatuksiini. Sillä kai ne kertoivat riittävän paljon säästelleeni itse aivan liikaa sellaisia sanoja.”

aamuajatukset · oma elämä · vähän runoo

Enää muistoistako mettä, kysyi korjattu ihminen.

Enää muistoista mettä,
ajatteli korjattu ihminen.
Näillä varaosilla
tuskin tunnen hääppöistä,
sanoi kuntoon uusiksi laitettu.

Vietävän metallilevy;
pitääkö kasassa liiankin hyvin.
Antakaa korjatunkin romahtaa,
en ehjä ollut edellisessäkään.
Elämässä äärimmäiset on tälle ihmiselle
mettä.

IMG_20171021_173537_575.jpg

Tuttua, luulen. Ihan jokaiselle – vaikka vain hetkellisesti ruostuneesta – rojusta kokoon kyhätylle. Että miten sitä ihminen pystyy palata korjattuna samaan vanhaan aiempaan tuntemaan sellaisia asioita, jotka ehjänä olivat yksinkertaista ja totta.

Auringon siltaa järven pinnalla tuijotellessani sattui tajuntaani. Pystyy. Mitenkö. En mä tiedä. Mutta pystyy.

Mä olisin voinut ihmetellä tätä vuosia sitten, kun vasta etsiskelin varaosia. Varmasti ihmettelinkin. Tänään mä kuitenkin tiedän – kokemuksesta.

aamuajatukset · oivallukset · oma elämä · onnellisuus

Kuule Ellu näitä.

Kuule Ellu tätä. Maailma on sulle just niin avoin kuin pystyt sen näkemään; päätä kääntää päätä, laittaa kädet ulottumaan. Laajuus on läsnä katsomalla.

Sen verran vielä Ellu. Älä turhaan peittele punaisia poskia tai pidättele palavaa katsetta. Ethän säästele sanoja seuraavaan päivään, joka tuppaa aina vain jatkamaan matkaa huomiseen.

Sillä Elluseni. Elämässä kaikki karkaa, jos sä et kiinni nappaa. Paidan helmasta tai mahdollisuuden reunasta. Tarttumatta sattumakin livistää.

blogi120.jpg

Aamuyöllä melkein kello  puoli neljä. Kerroin itselleni valvotun yön ajatussatoa. Nousin ylös parin tunnin päästä helpottuneena ja aika lailla onnellisena.

ajatuksia · oma elämä

Yhden vastauksen ihme.

Yhden vastauksen ihme.
Kuin.
Siivetön lintu.
Sanakirjan arvoitus.
Tieteen ehdoton totuus.
Tai.
Mielipide tenttipaperilla.

Kuvitella saattaa.
Mutta ei sitten kuitenkaan.

Jos mä saisin elää siten, että löytäisin yhden ainoan vastauksen aina kullekin kysymykselle. Tiedäthän, jos vain. Niin puristaisin sitä nyrkissäni niin voimalla, ettei ote unessakaan hellittäisi. Kyllähän mä laittaisin elämän kulkemaan vastauksesta lähtien jokainen kerta oikeaan suuntaan; pyhä yksinkertaisuus on kai yhtä kuin yhden vastauksen ihme. Jos mä vain keskittyisin löytämään yhden ainoan olemassa olevan oikean vastauksen, mun pääni ei varmasti koskaan enää olisi sekaisin sadoista vastausvaihtoehdoista ja ratkojaa haastavista alaotsakkeista. Sillä löytäminen riittäisi.

Ja ehkä sellaisessa – aivan täysin absurdissa – tilanteessa mä voisin ottaa vastaan toisen halun tarjota täsmällisiä ohjeita kiloisista satoihin painavien säkkien raahaamiseen.

blogi117

Mutta yhtä kauan kuin linnuiksi luokiteltavilla on edes siiventyngät. Niin vain tahtoisin olla raahaamatta säkkejä yksin.

ajatuksia · ihmissuhteet · itsetutkiskelu · NLP · oivallukset · oma elämä · opiskelu · True Hearts

Polku nimeltä NLP.

Monellako polulla olet, Elina.

Joskus ehkä liiankin monella; kahdesta jalasta ei riitä välttämättä viittä suuremmalle lukumäärälle. Mieluummin kuitenkin ehkä siten päin. Että pitää jalat vikkelinä polkujen välissä puikkelehtimalla. Sillä olen elänyt sellaistakin aikaa, kun vaihtoehtoja ei ollut – yksi ainoa, aika pimeänpuoleinen. Se oli aikaa, jolloin en nähnyt itseäni minään. Luonnollisesti silloin en ollut myöskään kenellekään mitään. Oli vain ainokainen polku itseeni, jota en ollut oikeastaan sitäkään valmis kulkemaan.

Jäsennän elämääni poluilla. Nykyään olen polulla itseeni oikeinkin innokkaasti, ollut jo useampia vuosia. Sen lisäksi olen polulla ystävyyteen – ilokseni monella, monella sellaisella, joista jokainen on hitusen erilainen. Käyn polkua, jota tallustellessani olen opiskelija, yliopistokaveri. Sitten on polku, joka mutkittelee harrastusten parissa, sellaisellakin olen. Kesällä aloitin polkuni ammatillisen minäni löytämiseen – sillä polulla puolestani olen työkaveri, tulevaisuudessa ehkä tasavertainen kollega. Hurjaa. Kaiken päälle koetan parhaani mukaan taiteilla polulla yhdessä perheeni kanssa, mikä vaatii jotakin moniulotteisempaa kuin vain yhden roolin perheenjäsenenä.

IMG_20170908_172928_124.jpg

Kuluneen viikonlopun aikana astuin jälleen uudelle polulle. Niin jännittävälle, että jalat tutisivat ensiaskeleilla. Taisin nimittäin aavistella, että tämä polku NLP:n maailmaan tulee jollakin tapaa olemaan merkityksellinen myös muiden elämäni polkujen kannalta. En kai kuitenkaan ollut valmistautunut yhden ainoan lauseen saavan aikaan tunteen siitä, että yhtäkkiä omistankin kartan, joka soveltuu suunnannäyttäjäksi jokaikiselle elämäni polulle.

”Välimatka toiseen on suoraan verrannollinen siihen, kuinka lähellä olen itseäni.”

Ajatus yhtä aikaa suoristi jokaisen polkuni ja toisaalta saattoi ne kulkemaan sopuisasti vierekkäin, jopa ristikkäin sotkeutumatta toisiinsa. Kai tuon lauseen kuullessani hoksasin, ettei elämä ole polkujen välissä taiteilua, vaan ihan jokaisella polulla pärjään aivan täysin samanlaisin keinoin; kuljen polkua aina vähintäänkin itseni kanssa, useasti toisten ihmisten vierellä, ja itse asiassa ihan juuri siitä polulla kulkemisessa on kyse – minun ja toisen välisestä vuorovaikutuksesta, meidän etäisyydestämme. Oli se sitten ammatillista tai henkilökohtaista tai mitä ikinä vain, niin olen poluillani aina kosketuksissa ihmisiin. Eikä välimatka heihin ole yhtään sen kauempi kuin kokemani metrit itseeni, omaan hyvään tilaani.

Huojentavaakin osin, taisin itselleni huoahtaa. Sillä tulee vielä se päivä, kun kaikki voimavarat, jotka olen sijoittanut itseni etsimiseen ja syvälle sisimpääni matkaamiseen, näkyvät hyvänä olona kohtaamissani ihmisissä. Pystyessäni olemaan lähellä ja läsnä.

Mun ensimmäinen koulutusviikonloppu on takana True Heartsin NLP Practitioner -koulutuksessa. Vaikka en voi kuvitella ihmistä, jolle NLP tekniikkana ei tekisi hyvää, aivan erityisesti toivon uteliaisuutta sitä kohtaan heille, jotka esimerkiksi työnsä tai muun roolinsa puolesta ovat isona osana toisen ihmisen polkua.