aamuajatukset · oma elämä · vähän runoo

Enää muistoistako mettä, kysyi korjattu ihminen.

Enää muistoista mettä,
ajatteli korjattu ihminen.
Näillä varaosilla
tuskin tunnen hääppöistä,
sanoi kuntoon uusiksi laitettu.

Vietävän metallilevy;
pitääkö kasassa liiankin hyvin.
Antakaa korjatunkin romahtaa,
en ehjä ollut edellisessäkään.
Elämässä äärimmäiset on tälle ihmiselle
mettä.

IMG_20171021_173537_575.jpg

Tuttua, luulen. Ihan jokaiselle – vaikka vain hetkellisesti ruostuneesta – rojusta kokoon kyhätylle. Että miten sitä ihminen pystyy palata korjattuna samaan vanhaan aiempaan tuntemaan sellaisia asioita, jotka ehjänä olivat yksinkertaista ja totta.

Auringon siltaa järven pinnalla tuijotellessani sattui tajuntaani. Pystyy. Mitenkö. En mä tiedä. Mutta pystyy.

Mä olisin voinut ihmetellä tätä vuosia sitten, kun vasta etsiskelin varaosia. Varmasti ihmettelinkin. Tänään mä kuitenkin tiedän – kokemuksesta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s