Kun mä olin hauras, hauraus oli mussa. Ei kuivatuissa ruusunterälehdissä, ei ehtoollisleipäsessä. Kuinka hauras ihminen voi olla, tärisevin ajatuksin silloin kysyin. Niin hauras, ettei elämää tunne hauraammaksi, tänään taidan vastata. Hauraimmillani en osannut pelätä edes elämän heiveröisyyttä; oloni lamauttama, pelottomampi en muista koskaan olleeni.

Ei kai täällä hauraampaa kuin elämä, hauraudesta kaukana vahvana tänään mietin. Olisiko niin hauras, ettei odottamista kestä, varmana vastauksesta kyselen. Suurista suunnitelmista sirpaleita, mutta voivatko suuret suunnitelmat sitä sirpaloittaa. Suuresti kun tahtoisin elämää suunnitelmillani silloittaa. Vankassa otteessa heiveröisyys korostuu – kai sen vuoksi näin vahvahkona elämän hauraus tajuntaan iskostuu.

Mä rakastan jokaista hyvältä tuntuvaa askelta ja poninhännän heilahdusta. Jostakin syystä lenkillä edetessäni mä palaan ajatuksissani usein taaksepäin.