”Hän laulaa toiselle jokainen päivä. Sävelittä, sanattomasti. Laulaa vain. Osaamattomuuttaan hän ei paikkaa kuin laulamalla. Yhä enemmän häpeilemättömästi hyräilemällä, ujouttaankin hyvin ujottomasti. Suoraan toiselle kuluttoman sävelensä osoittaa. Kuin kauneimman kappaleen, jonka maa päällään kantaa. Matkankin päästä, kuulumattomista. Ennalta tuntematta, ennakkoluulottomuutensa lauluunsa pukemalla. Hän saa tuntemaan toisen laulullaan – ei nuottiriveillä tai täydellisellä vireellään. Hän ei suhtaudu, hänhän laulaa. Niin kauan kuin toinen niin antaa. Hän osoittamalla laulunsa osoittaa, kuinka toiset täällä kohtaa.”

Mulla on tarve. Mä tahdon porautua tässä elämässä ytimeen. Kerrosten läpi siihen nimenomaiseen. Jättää taustakohinan sikseen. Laittaa virhetarkastelun toissijaiseksi. Alleviivata merkitsevän.

Laulaa kenelle vain kauneimmin, vaikka en osaa.