Väkisin mä joudun istuttamaan itseni aurinkoon.

Ja vaikka aurinko paistaa eikä myrskypilviä näy horisontissa, mun onneni ei ole koskaan tullut istuen. Mieluummin mä tunnen auringonsäteet yhtä aikaa tuulenvireen kanssa kasvoillani painellessani menemään – eteenpäin. En mä ole koskaan omassa tohinassani pelännyt kohkaavani onneni ohi. Päinvastoin. Onni on aina tullut luokseni yhä voimakkaampana uskaltaessani harppoa uudenlaisia askelia.

Helpointa mun on ollut olla tyytyväinen itseeni 30 juostun kilometrin jälkeen. Liikkeessä mä en joudu koskaan vakuuttelemaan; hyvät ajatukset itsestäni palaavat mieleeni aivan yrittämättä. Liikkeessä mä olen aikoinani myös opetellut näkemään itsessäni puolia, joista tuntea hyväksyntää. Jännä juttu. Tuolilla istuva Elina on omissa silmissäni vähän erilainen kuin liikunnan hyvästä olosta virnistävä Elina. Omaa kyvykkyyttään ainakin enemmän epäilevämpi, ehkä varautuneempikin.

Ja kai sen vuoksi väkisin paikoilleen istuttaminen on mulle tuskaa –  olkoonkin aurinkoon. Osaltaan kuin oman identiteetin hapuilua. Näin pakkolevon saattelemana mä olen joutunut miettimään, miten sitä taas oltiinkaan aloillaan. Ja mistä kaikesta muusta kuin hikiurheilusta hyvää oloa ja itsensä hyväksymisen tunnetta pystyikään hakea. Koska toisaalta mun mielestä on vähän vaarallista rakentaa aivan huipulle yltäviä tunteita vain hyvin kapean elämän osa-alueen varaan.

Ihan kauhea funtsiminen, mutta kaipa kannattaa.