ajatuksia · oma elämä · onnellisuus

Niin katsoin, koska tahdoin.

Kuin minä sinä päivänä katsoin sinua;
niin katsoin, koska tahdoin – tahdoin kaiken, mitä sinussa katsoin.

Vaikka kuinka elämässä kuuntelisi tunnetta, intuitiota tai järkeä, on valintoja tehtävä. Ja vaikka kuinka me ja tämä meidän olisi ydin, elämään mahtuu useampia satelliitteja. Ja vaikka ydin olisi yhteenynnättynä enemmän kuin kaikki satelliitit yhteensä, lähettävät satelliitit silti signaaleja ytimeen.

Siksi ohjenuora ei ole vain sinulle ja meille, ytimelle, vaan myös kaikille niille valinnoille, jotka satelliittien tavoin vaikuttavat tärkeimpään. Jospa vain tämän meidän kokonaisuutemme ja kaikkeutemme voisi satelliitteja myöden rakentaa ajatukselle niin katsoin, koska tahdoin – tahdoin kaiken, mitä katsoin. Perustui tahto sitten tilanteesta ja vallinnan luonteesta riippuen järkeen, tunteeseen tai intuitioon. Kunpa pystyisin, kunpa löytäisin rohkeutta, tehdä valinnat tuo ohjenuora kainalossa.

Sillä jos merkityksellistä, onnellistakin, elämää hamuaa, on kai jokaista valintaa pystyttävä tahtoa ja katsoa kuin minä sinä päivänä sinua. En ole tyytynyt sinuun, olen tahtonut sinut. Miksi tyytyisin satelliitteihin, jotka signaaleiltaan ovat vain keskinkertaisia, vain puoliksi tahdottuja ja katsottuja.

Elina  (16).jpg

aamuajatukset · elämänasenne · oivallukset · onnellisuus · vähän runoo

Missä viipyy säteeni.

Laiturilla kuun kajossa
pelottaa,
aamu odotuttaa.

Myöhemmin kuin tahtoisi,
aikaisemmin eilistä,
varpaat vedessä tässä hetkessä.

Liplatus, viserrys.
Missä viipyy säteeni.
Ensimmäinen alkaen aamusta.

Nousee.
Nouseeko.
Nousee, jos nousee.
Tai ei nouse.

Ihminen itse tekee elämässä valinnan, mitä ja kuinka odottaa ja kohtaa.

IMG_20180701_114701.jpg

Elämä on suurelta osin odottamista; kotiinlähtöä, vapaapäivää, suurta tapahtumaa tai vaikka ihmettä voi odottaa. Aika usein odottaa saa kauemmin kuin tahtoisi. Aika usein odotus tuntuu edellistä pidemmältä, joskus kohtuuttoman pitkältä. Kun jokin odotuttaa, se helposti myös irrottaa kuluvasta hetkestä. Ja vaikka kosketus nykyhetkeen helpottaisi, varpaiden dippaus veteen tai pieni nipistys, lienee hyvän elämän kannalta tärkeintä se, kuinka odottaa ja kohtaa odotuksen; uskooko, että tapahtuu, kyseleekö, tapahtuuko, toteaako, että tapahtuu jos tapahtuu vai päättääkö, ettei kuitenkaan tapahdu.

Sillä joka tapauksessa ihminen kuitenkin odottaa.

aamuajatukset · onnellisuus · syvällistä · vähän runoo

Puhu minulle onneasi.

Laula minulle onnesta.
Pidä minusta kiinni etelän pehmeässä tuulessa.
Sillä vedän pois kunnes vedät virtaasi.
Saata minut kallion korkeimpaan näkemään
kuinka peloton näkee enemmän.
Hyräile minulle rauhasta
vielä jälkeen häivähdyksen kasvoillani.

Puhu minulle onneasi.
Kerran kerroin kieltä vielä ymmärtäväni.
Ohjaa tänään perässäsi aukiollesi.
Kasvatan sinne sinulle kauneimpani.

blogi166

aamuajatukset · elämänasenne · oma elämä · onnellisuus · tavoitteet

Intohimosta ja mielekkäästä elämästä.

Hittolainen soikoon, all-in elämälle.

Voi olla, että mielekkään ja intohimoisen elämän esteenä on monesti turvaratkaisut; ihan kiva taitaa olla helpommin tavoitettavissa kuin aidosti mielekäs. Päteehän se monessakin: helpompi jäädä, helpompi olla kuin ennen, helpompi olla hakematta uutta. Kai mielekkyys on jollakin tapaa aina uskalluksen seurausta – intohimo ehkä sitten jopa uhkarohkeuden. Mulle on kerrottu, että päätöksen tekeminen on itse asiassa tärkeämpää kuin oikean vaihtoehdon valitseminen. Eikä kyse ole lopputuleman jälkeisestä tokaisusta paska reissu mutta tulipahan tehtyä, vaan aidosti siitä, että yleisesti ottaen päätöksentekokyvyttömyys on ihmistä vahvemmin alhoon vetävä kuin vääräksi todettu päätös ja sen mahdolliset seuraukset. Ehkä tätä mukaillen voisi ajatella, että intohimon perässä juokseva uhkarohkeus riskeineen kaikkineen on elämän mielekkyyden kannalta kuitenkin mielettömästi messevämpää kuin turvallisen tuntuinen ihan okei.

IMG_20180620_081204_498.jpg

Pidän ajatuksestani, että intohimoisilla ihmisillä ei ole aikaa ajatella järkeä kuin välttämättömyyden verran. Mä luulen, että hyvän ihmiselämän on pidettävä sisällään standardimäärä järkeä – ensiksikin jo siksi, ettei yhteiskunnassa vain pärjää ilman järjenhaiventakaan. Mutta että sen standardimäärän jälkeen järjen lisäämisestä saatu hyöty elämälle todellakin heikkenee – ja johtaa pitkällä tähtäimellä ihan kivaan. Kuten todettu, intohimoisen elämän eläneet ovat usein varmasti – ainakin jossakin kohtaa eloaan – ottaneet uhkarohkeitakin askelia.

Enkä tarkoita muuta kuin yksilöllistä uhkarohkeutta, oli se sitten ajatus, sen mukaan toimiminen, konkreettinen teko tai tunne. Yhteistä niille kai kuitenkin on kyseisessä hetkessä askeleen radikaalisuus.

Jos jokaisen ihmisen tulisi saada seurata vierestä edes hetken aikaa onnellista ihmistä, niin yhtä lailla ihmisen tulisi saada nähdä rohkean askeleen johtavan intohimon toteuttamiseen ja mielekkyyden toteutumiseen. Mä olen saanut läheltä seurata, kuinka ohjaksien välissä pidetty (uhka)rohkeus on johtanut mielettömään mielekkyyteen. Ja on myönnettävä, että ensin se laittoi mun ajatuksissa kaiken mullinmallin – mieletön kävi mielessä ensin – ja vain ensin – sanan varsinaisessa merkityksessä. Mahdollisuuksia on niin paljon kuin niitä jaksaa nähdä. Ja toisaalta tyytyminen on se, joka tosiasiassa uuvuttaa.

Äiti jo varhain opetti, että maksava asiakas saa vaatia uutta – hiusvapaata – lihapulla-annosta. Mutta mä taisin äidin sanoista oppia, että aivan vähintään oikeudenmukaisuus on riittävä peruste vaatia ja olla tyytymättä. Ehkä mä senkin voisin muistaa oman elämän mielekkyyttä ja sitä tukevia ratkaisuja miettiessäni.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · onnellisuus · syvällistä

Ihminen alkaa.

Kuule, ensiaskeleet ja mennyt.

Ihminen alkaa itsensä kohtaamisesta.
Eri tavoin kuin kaikki lähti syntymästä.
Alkaa, alkaa, alkaa. Ei uudesti, ei alusta, ei parempana.
Ainoastaan alkaa.
Ja niin ihminen elää kuin alkaa. Alkaa elää kuin itsensä kohtaa.

Eikä ihmisen eläminen ole kuin itsensä heijastamista;
ala ei vain yksi ihminen, itsensä kohtaaminen heijastuu.

blogi163.jpg

Määrittelemätön on aina väliin kituutusta. Tahtoisin kertoa – mieluiten sille kymmenen vuoden takaiselle – itselleni, että itsensä kohtaaminen kannattaa, koska siitä alkaa seuraava sivu, alkaa tyhjältä pöydältä, alkaa onnellisuus tai uutukaiset tuulet. Että alkaa vuosien vuodet ja kullatut polut. Mutta kun toisinaan on jätettävä määrittelemättä, tyydyttävä tähän: ainoastaan alkaa. Ja jossakin elämän vaiheessa – olisipa alkupäässä ennemmin – alkaminen johtaa elämiseen siten kuin itsensä on rohjennut kohdata. Ja niinhän ihminen elää, itseään levittämällä – sanoin, katsein, kohtaamisin, tahallisin tai tahattomin. Ja vaikka alkujaan on alkanut tietämättä tarkalleen mihin, useinkaan itsensä kohtaaminen ei voi olla mitään sellaista, etteikö se toisi monen moneen elämään hyvää. Varmaksi voi kuitenkin sanoa, ettei se ole sellaista, jota koko elon voisi vältellä.

ajatuksia · itsetutkiskelu · onnellisuus · syvällistä · vähän runoo

Taakkaharhoja, pilvenreunajuttuja.

Läks säkki selästä
kuin Helvetinkolulla.
Hän kaikui solassa:
teit askeliin liian keveän.

Kivi kerralla keveämmäks
taakankantajaa.
Hän reunan verran korkeuksissa:
maankuoren taannoiseen tahtiin.

Susiansassa.
Ulos ylös leijaamalla.
Heitä säkki kerralla,
jätä koko kolu selästä.
Kaikui sinä päivänä solassa.

blogi159

Wow, wow, wow. Mä tahtoisin huudahdella vain kaikelle tavattoman ihanalle. Mutta toisinaan mulla on vielä taakkaharhoja; tunnen taakan, joka on joskus ollut. Silloin musta saattaa myös tuntua, että elämässä mä olen kiinni vain sopivasti raahaamalla. Että liian keveä elämä on vain hyvin ohimenevää, jotain pilvenreunajuttuja. Ja siksi sellaista aika pelättävää. Sellaiselle sitten huudahtelen wow – antakaa kiviä selkään. Ihan vain pysyäkseni täällä.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · onnellisuus · vähän runoo

Sisäinen sävel melankolinen.

Sisäinen sävel
melankolinen
tahtoo olla,
tahtoi olla alkujaan.

Onnellisen taivaan alla,
kuinka syntyi
syntyjään yksi surumielinen.

Sävel niin sisäinen
osa on.

Kulun uuden
poikkisointuisen
löytää tietoinen.

33868410_1909757119036752_1393996854995189760_n.jpg

Mä olen tunnistanut itsessäni aina pienen melankolisen kolon – tai ennen tätä nykyistä hiukan suuremman, tänäpäivänä ainakin vähemmän hallitsevan. Aiemmin mä olen selittänyt koloa itselleni ensin pessimissisyytenä, sitten uskon, rohkeuden ja ties minkä puutteena. Mutta oikean oikeasti se taitaa olla vain pieni melankolinen kolo, joka on syntynyt maailmaan mun mukana. Ei se ole huono juttu, harmittava asia tai hienon hienokaan. Ainoastaan osa mua. Ihan vain pikkuruiseen melankoliaan toisinaan taivutteleva puoli, jota mä koen ajoittain jopa tarvitsevani. Siten mä olen päässyt yli ihmetyksestä, jopa itsesyytöksestä, kuinka onnellisen taivaan alla syntynyt onnellinen ihminen voi löytää itsestään sellaista melankoliaa.

On tosin todettava, että mun sisäinen sävel – se jokapäiväinen väri mielessä – voisi tänäpäivänä olla tummemmin melankolinen. Tietoisuus mun pienestä melankolian kolosta on ollut alku uusille sävellyksille, jotka alkuun tosin olivat väkinäisiä ja poikkisointuisiakin. Maailmankaikkeudessa on kaikenlaisia sisäisiä säveliä ja ehkä oikean mallin löytäminen toisesta on auttanut mua uudessa sävellysurakassa, jonka tarkoituksena ei kylläkään ole ollut korjata tai korvata, ainoastaan tarkastella.

aamuajatukset · elämänasenne · itsetutkiskelu · onnellisuus

Palosielu pieni.

Palosielu,

vedä elämä läpi intohimolla. Pidä sielun kytevä siemen matkassa yhtä tiukasti kuin onnen kehotti isoäiti pitämään takataskussa; tuskin ovat kaksi erillistä elämässä. Helposti sammuu intohimo yleisillä hyveillä. Kunnollisuus on joskus vettä hehkulle. Ihmekös ei, että elämä toisinaan on tukahduttaja. Vaan muista, intohimo on varjeltava. Puhalla, puhalla, usko ja puhalla, varjelija. Vaikka moni sanoisi saat vain sammumaan. Vastoin sanoja, uskon puolella palosielu usein roihahtaa.

Äläkä palosielu pieni anna itsesi koskaan unohtaa, minkä olet jo alkumetreillä päättänyt elämässä antaa johdattaa. Liekkiä ei pysty kukaan muu kuin sinä itse tukahduttamaan.

IMG_20180512_163209_876

aamuajatukset · elämänasenne · onnellisuus · vähän runoo

Anna elämän tuntua hyvältä.

Anna elämän tuntua hyvältä.

Salli vaikeus, salli haikeus.
Salli jättää joskus urheus.
Sallit pysyvyyden.
Salli jälkeen kaiken muutos.
Salli itsesi kulkea edes ja takas.

Salli enemmän.
Salli välillä vähemmän kuin riittävästi.
Salli antaa, salli luovuttaa.
Salli välillä suurella kädellä ottaa.

Salli aurinko käsivarsilla.
Salli lämmön hikipisara otsalla.
Salli jäätelö ja jäätelötön päivä.
Salli valinta;
anna sen aina olla puolesta parhaan,
ei vastaan.

33074615_1899381743407623_5845710859363418112_n.jpg

Anna elämän tuntua hyvältä. Antamatta jättäminen on kai suurin syy keskivertokaameaan eloon. Siinä ehkä yksi suurimmista oivalluksista, jossa voin mennä elämisessä vikaan. Vaikka puitteet olisivat kohdillaan ja itse asiassa elämä onnellista oikeasti, itse on annettava myös elämän tuntua hyvältä – muutoin selittämätön kaipaus johonkin – kenties onnellisempaan, parempaan – ei tunnu hellittävän. Näin mä luulen.