Sisäinen sävel
melankolinen
tahtoo olla,
tahtoi olla alkujaan.

Onnellisen taivaan alla,
kuinka syntyi
syntyjään yksi surumielinen.

Sävel niin sisäinen
osa on.

Kulun uuden
poikkisointuisen
löytää tietoinen.

Mä olen tunnistanut itsessäni aina pienen melankolisen kolon – tai ennen tätä nykyistä hiukan suuremman, tänäpäivänä ainakin vähemmän hallitsevan. Aiemmin mä olen selittänyt koloa itselleni ensin pessimissisyytenä, sitten uskon, rohkeuden ja ties minkä puutteena. Mutta oikean oikeasti se taitaa olla vain pieni melankolinen kolo, joka on syntynyt maailmaan mun mukana. Ei se ole huono juttu, harmittava asia tai hienon hienokaan. Ainoastaan osa mua. Ihan vain pikkuruiseen melankoliaan toisinaan taivutteleva puoli, jota mä koen ajoittain jopa tarvitsevani. Siten mä olen päässyt yli ihmetyksestä, jopa itsesyytöksestä, kuinka onnellisen taivaan alla syntynyt onnellinen ihminen voi löytää itsestään sellaista melankoliaa.

On tosin todettava, että mun sisäinen sävel – se jokapäiväinen väri mielessä – voisi tänäpäivänä olla tummemmin melankolinen. Tietoisuus mun pienestä melankolian kolosta on ollut alku uusille sävellyksille, jotka alkuun tosin olivat väkinäisiä ja poikkisointuisiakin. Maailmankaikkeudessa on kaikenlaisia sisäisiä säveliä ja ehkä oikean mallin löytäminen toisesta on auttanut mua uudessa sävellysurakassa, jonka tarkoituksena ei kylläkään ole ollut korjata tai korvata, ainoastaan tarkastella.