Läks säkki selästä
kuin Helvetinkolulla.
Hän kaikui solassa:
teit askeliin liian keveän.

Kivi kerralla keveämmäks
taakankantajaa.
Hän reunan verran korkeuksissa:
maankuoren taannoiseen tahtiin.

Susiansassa.
Ulos ylös leijaamalla.
Heitä säkki kerralla,
jätä koko kolu selästä.
Kaikui sinä päivänä solassa.

Wow, wow, wow. Mä tahtoisin huudahdella vain kaikelle tavattoman ihanalle. Mutta toisinaan mulla on vielä taakkaharhoja; tunnen taakan, joka on joskus ollut. Silloin musta saattaa myös tuntua, että elämässä mä olen kiinni vain sopivasti raahaamalla. Että liian keveä elämä on vain hyvin ohimenevää, jotain pilvenreunajuttuja. Ja siksi sellaista aika pelättävää. Sellaiselle sitten huudahtelen wow – antakaa kiviä selkään. Ihan vain pysyäkseni täällä.