ajatuksia · onnellisuus

Liian onnellinen onnelliseksi.

Kuule. Joskus mun on vaikea elää mansikanhuuruisessa elämässä, vaikka just siltä just sillä hetkellä tuntuisikin. Kuin siirtäisi jatkuvasti varmuuden vuoksi mannapuurot ja hattarat omalta viereiselle tietämättä vähääkään varmistelun pyrkimyksiä. Liiallisen onnellisuuden pelkoako. Epäilys ja liian onnellinen ollaakseen onnellinen, ne ovat mun mielessä aika usein. Kai se on käänteistä kuin liian likainen mennäkseen kylpyyn. Syy vienosti vinksallaan. Miksi mun onneni tiellä ei voi olla vain liiallisen onneton olo, vaan myös onnellisuus itse, kysyin mä kerran yksinkertaisuuden kaipuisena. Niin mielelläni antaisin sulaa mansikanhuuruisen huumaan. Heidät, hänet ja aivan kaikki itsestäni lähtien. Ilman epäilystä etunenässä. Kerran kerroin vastauksen näin: luottaminen ei ole mun vahvimpia puolia. Luottamuksen luovuttaminen oli joskus alitajuista, mutta elämä kasvatti epäilijäksi. Ja ankkuroi samalla aikamoiset elämän onnellisuuden purjeille.

blogi151

On pitkä matka monesta, mutta siltikin merkitsee yksikin historiassa. Mutta kuule. Vain eteenpäin jatkamalla mansikanhuuruiset tuulet vielä tuntuvat kevyeltä kasvoilla.

aamuajatukset · hetkessä · onnellisuus · syvällistä

Ja maailma ei koskaan auennut.

Ja maailma, joka ei auennut.

Koskaanko, kysyttiin. Koskaan, totesi.

Ei vaikka teki kaiken näin. Koetti löytää ilman etsimistä, saati sattumaa, ja koetti edetä edelleen kiinni hetkessä. Oli mitä söi, söi mitä luuli ainakin olevansa – kevyen kevyttä, huoletonta. Myös oli mitä ajatteli ja oli mitä sanoi. Lisäksi yritti ajatella mitä sanoi, joskus sanoi mitä ajatteli. Herranjumala ei aina kuitenkaan. Koska visusti varoi tavoittelemasta täydellisyyttä kulkiessaan kohti sitä. Näytti paljon epätäydellisyyttään olematta sitä. Oli niin inhimillinen, että viitta oli välillä tipahtaa harteilta. Luoja paratkoon, ei nyt aivan kuitenkaan. Oli kaikki synonyymit hyvälle – hyödyllisestä suotuisan kautta aina mainioon ja neuvokkaaseen kuitenkin magna cum laude approbaturin kirkkaasti ohittamalla. Ei vain lukenut, vaan myös oli ja uudelleenkirjoitti. Ohjeet, neuvot ja jopa kirjoittamattomat säännötkin. Ikuisti carpe diemin dreamillä. Tarrautui mahdollisuuksiin kuin takiainen.

Niin siltikään maailma ei koskaan auennut.

blogi145.jpg

Se oli tarina jostakusta, joka voisi olla joku (moni, minäkin). Ja joka myös olisi elämässään voinut olla joku. Vaikka se, joka kaikilla pyrkimyksillään yritti olla: oman maailmansa onnellisin asukas. Voi olla, että omansa lisäksi koko maailma olisi auennut, jos hetken vain olisi ollut. Yksinkertaisimmillaan ollut.

ajatuksia · hetkessä · onnellisuus

Rakasta merkityksellisyys pois ajan reppuselästä.

Eikä aina vain tunnu, että aika rientää. Vaan jopa juoksee käyttäjäänsä karkuun.

Enkä mä muuta ratkaisua ole keksinyt kuin rakasta. Rakasta niin, että tuntuu.

Rakasta jokaista pannarin palasta, oven käymistä ja silmiin sattuvaa katsetta. Rakasta posket märiksi ja ajatus aidoksi. Rakasta väsyneitä hetkiä. Rutista rakkaudella ruttuun tärkeä ja jokainen sitä kuvastava. Rakasta tärkeäksi täysi vatsa ja aamu-unisuus, illan erilainen tunne ja toisinaan ymmärtämisen mahdottomuus. Anna rakastaa keskeneräistä kuin valmistuvaa, kääntöpuolta kuin julkaistavaa. Rakasta virheitä kuin perjantaita – niin suuresti itsessä kuin toisissa. Rakasta lähellä ja rakasta kauas, kauas. Rakasta näkyvästi. Anna rakkauden kiertää ja palata. Ja tuntua.

blogi143

Niin ehkä silloin elämän merkityksellisyys ei karkaa ajan reppuselässä.

 

ajatuksia · onnellisuus · vähän runoo

Ja sinä niin minua.

Aina ensin itseä.

Todeksi uskoisin,
jos en toisin tietäisi.

Sinä minua
ja minä sinua
aiemmin kuin minä minua.

Kun minä sinua
ja sinä niin minua,
eräs päivä minäkin minua.

Nyt me meitä.

IMG_20171231_070036_894.jpg

Ihmisellä oli päiviä peräkkäin kokonaisten vuosien verran, kun ajatteli maailman olevan liian valtava hänen elää. Velloi ajatuksessa valtavuudesta yhtä aikaa vähätellessään omaa olemistaan. Vaikka visioita vielä suuremmista kuin valtavat ihminen mielessään veisteli, vuoden kuin juuri kuluneen vannoi silloin utukuvaksi.

aamuajatukset · elämänasenne · oma elämä · onnellisuus

Sekunteja neljäsosissa.

Kahvi tippuu rivakkaan.
Ennen tippa kerrallaan.
Tänään yritetään
kolmea yht’aikaa.

Vuodenvaihde helteillä.
Keskikesä ensimmäisenä päivänä.
Puoli kierrosta edellä
jatkuvalla syötöllä.

Ja sydän kysyy minulta,
kuinka kauan
me päätetään jaksaa tällaista.

Sekunteja neljäsosissa.

IMG_20171117_094121_125.jpg

”Hetki tulee, nappaa kiinni, roiku mukana, laske irti. Kunpa vain saisin astella pitkin tätäkin hetkeä, ehtiä vilkaisemaan kertaalleen edes oikealle. Sillä vaikka hetkiä tulee jatkuvalla syötöllä tänäpäivänä, olkoonkin kiireisiä, ei jatkumo ole ikuinen. Muistutti mulle eräs eilen.”

aamuajatukset · oivallukset · oma elämä · onnellisuus

Kuule Ellu näitä.

Kuule Ellu tätä. Maailma on sulle just niin avoin kuin pystyt sen näkemään; päätä kääntää päätä, laittaa kädet ulottumaan. Laajuus on läsnä katsomalla.

Sen verran vielä Ellu. Älä turhaan peittele punaisia poskia tai pidättele palavaa katsetta. Ethän säästele sanoja seuraavaan päivään, joka tuppaa aina vain jatkamaan matkaa huomiseen.

Sillä Elluseni. Elämässä kaikki karkaa, jos sä et kiinni nappaa. Paidan helmasta tai mahdollisuuden reunasta. Tarttumatta sattumakin livistää.

blogi120.jpg

Aamuyöllä melkein kello  puoli neljä. Kerroin itselleni valvotun yön ajatussatoa. Nousin ylös parin tunnin päästä helpottuneena ja aika lailla onnellisena.

ajatuksia · elämänasenne · onnellisuus

Uusin silmin kurkkuvoikkaria.

Kun elämäni on kunnossa. Olen lisäksi elämäni kunnossa. Hyvä elämä, mä en pysty jostakin syystä kuitenkaan kertomaan siitä omasta takaa. Miksi. 

Näin muotoilisin muutamaan lauseeseen sen, mitä kerran kuulin. En mä mitään vastannut, tietenkään, ventovieras. Mutta eipä vastannut se toinenkaan, ventovieraan tuttu. Enkä olisi ihmetellyt, vaikka vaikeneminen olisi johtunut puhtaasti kalikasta kurkussa poikittain – siis aivan liian visaisesta, mutta niin anovasta, kysymyksestä. Hiljaa he jatkoivat istumista, kuten tein itsekin. Taisi sauhuta meidän jokaisen pään sisällä kuitenkin.

Viime viikolla mä sitten keksin vihdoin yhden mahdollisen ehdotelman. Tuskin vastausta sellaiseen  kysymykseen voi koskaan kukaan antaa. Mutta mä tykkään ajatella, että vastauksienkaltaisilla ehdotelmilla toki saattaa saada jotakin aikaan.

Jos kaikki on kohdillaan, mutta tunne hyvästä elämästä antaa odotuttaa. Niin kuule ventovieras. Sinuna yrittäisin vaihtaa silmät uusiin joka kerta, kun katsot uudemman kerran mitä vain ennestään tuttua asiaa. Sillä tiedätkös vielä tämän: jos ihminen on kykenevä soittamaan ilmakitaraa, silmien vaihto luonnistuu yhtä lailla.

IMG_20170831_134635.jpg

Vasta viime aikoina olen itse havahtunut siihen, kuinka suuressa roolissa onnentunteen kannalta on halu katsoa joka päivä kaikkea sitä päivittäistä kuin aivan uutta. Kaurapuuro tai rakas ihminen, samapa tuo. Koska ihmisen elämä on hyvin usein pitkälti saman toistoa, maanantaista perjantaihin ainakin, elämä myös osaa turruttaa sen sisältämistä hyvistä asioista huolimatta. Uskon, että siihen sellaiseen auttaa, että pystyy katsomaan kurkkuvoikkaria uudessa valossa vielä perjantai-iltanakin – eikä vain tunturien rinteillä, vaan myös kotisohvalla.

Vaikkakin. En mä sen haastavuutta kiistä. Tahtotilaa ehkä siltikin eniten punnaillaan.

ajatuksia · oma hyvinvointi · onnellisuus

Poroja jälleen yli tien.

Olenko tosiaan sisällä samassa elämässä. Hengitänkö todellakin etelän kanssa samaa ilmaa. Vai ilmennänkö itseäni kuitenkin eri tavalla yhdeksänsadan kilometrin päässä sieltä?

Pyörittelin näitä tällaisia kysymyksiä ajatuksissani tokaistuani jahas poroja jälleen yli tien. Sillä tuo toteamus kuvasti niin osuvasti sitä, kuinka ihminen niin nopeasti ja vaivattomasti adaptoituu ympäristöönsä; vielä muutama hassu yö sitten kummastelin poroja mökin takapihalla ja nyt ne jo ovat tuttuja kuin etelässä oravat kotipihalla. Kai sitä mukaan kun ihminen omaksuu osaksi arkeaan asioita, se kaikki samalla myös jollakin tapaa muokkaa tyyliä koskettaa ja tunnustella elämää. Kuin letkeä murre olisi juuri tuloillaan ulos suustani.

IMG_20170831_094456_722.jpg

Porojen letkeän hölköttelyn myötä myös mieleni on alkanut antaa periksi monesta totutusta, kutsuisinko eteläntyylistä. Vaikka periaatteessa käytettävänä on täysin samanmoinen aika puuronkeittoon ja kasvorasvan levittämiseen, täällä kaukana kaikesta ja toisaalta lähellä itseäni tuo aika tuntuu vähintäänkin tuplaantuneen.

Tunturin rinteillä sydän lyö edelleen yhtä taajaan hengästyessäni, mutta siltikin sen takomisessa on ihmeellinen rauha.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma hyvinvointi · onnellisuus

Millaista ihmisen on vain olla.

Aika ajoin.
Toivon ennen kuin tunti on pelkkä käsite.
Ihmisen on saatava tuntea,
millaista ihmisen on vain olla.

Silloin ei odoteta päämäärää, mitataan ainoastaan kilometrejä ja haalitaan riittävästi välimatkaa. Ei täytetä tunteja, annetaan sekuntien kulua ajallaan. Ei kai osoiteta kyvykkyyttä kenellekään, opetellaan seisomaan taas hiljaa hellalla porisevan puuron äärellä. Ei pakoteta katsetta tai ajatusta tarkentumaan, samea on tikun päähän upotettu vaahtokarkki takassa. Ei askelleta kohti. Tallustellaan, koska tallustetaan.

Ei ole sitä määrättyä. Aistitaan mitä on saatavilla. Kuunnellaan pätkivää Ruotsin radiota.

blogi113.jpg

Ollaan rajalla. Ollaan lisäksi arjen ja olemisen siirtymärajalla.