Kuule. Joskus mun on vaikea elää mansikanhuuruisessa elämässä, vaikka just siltä just sillä hetkellä tuntuisikin. Kuin siirtäisi jatkuvasti varmuuden vuoksi mannapuurot ja hattarat omalta viereiselle tietämättä vähääkään varmistelun pyrkimyksiä. Liiallisen onnellisuuden pelkoako. Epäilys ja liian onnellinen ollaakseen onnellinen, ne ovat mun mielessä aika usein. Kai se on käänteistä kuin liian likainen mennäkseen kylpyyn. Syy vienosti vinksallaan. Miksi mun onneni tiellä ei voi olla vain liiallisen onneton olo, vaan myös onnellisuus itse, kysyin mä kerran yksinkertaisuuden kaipuisena. Niin mielelläni antaisin sulaa mansikanhuuruisen huumaan. Heidät, hänet ja aivan kaikki itsestäni lähtien. Ilman epäilystä etunenässä. Kerran kerroin vastauksen näin: luottaminen ei ole mun vahvimpia puolia. Luottamuksen luovuttaminen oli joskus alitajuista, mutta elämä kasvatti epäilijäksi. Ja ankkuroi samalla aikamoiset elämän onnellisuuden purjeille.
On pitkä matka monesta, mutta siltikin merkitsee yksikin historiassa. Mutta kuule. Vain eteenpäin jatkamalla mansikanhuuruiset tuulet vielä tuntuvat kevyeltä kasvoilla.
