Kun elämäni on kunnossa. Olen lisäksi elämäni kunnossa. Hyvä elämä, mä en pysty jostakin syystä kuitenkaan kertomaan siitä omasta takaa. Miksi. 

Näin muotoilisin muutamaan lauseeseen sen, mitä kerran kuulin. En mä mitään vastannut, tietenkään, ventovieras. Mutta eipä vastannut se toinenkaan, ventovieraan tuttu. Enkä olisi ihmetellyt, vaikka vaikeneminen olisi johtunut puhtaasti kalikasta kurkussa poikittain – siis aivan liian visaisesta, mutta niin anovasta, kysymyksestä. Hiljaa he jatkoivat istumista, kuten tein itsekin. Taisi sauhuta meidän jokaisen pään sisällä kuitenkin.

Viime viikolla mä sitten keksin vihdoin yhden mahdollisen ehdotelman. Tuskin vastausta sellaiseen  kysymykseen voi koskaan kukaan antaa. Mutta mä tykkään ajatella, että vastauksienkaltaisilla ehdotelmilla toki saattaa saada jotakin aikaan.

Jos kaikki on kohdillaan, mutta tunne hyvästä elämästä antaa odotuttaa. Niin kuule ventovieras. Sinuna yrittäisin vaihtaa silmät uusiin joka kerta, kun katsot uudemman kerran mitä vain ennestään tuttua asiaa. Sillä tiedätkös vielä tämän: jos ihminen on kykenevä soittamaan ilmakitaraa, silmien vaihto luonnistuu yhtä lailla.

Vasta viime aikoina olen itse havahtunut siihen, kuinka suuressa roolissa onnentunteen kannalta on halu katsoa joka päivä kaikkea sitä päivittäistä kuin aivan uutta. Kaurapuuro tai rakas ihminen, samapa tuo. Koska ihmisen elämä on hyvin usein pitkälti saman toistoa, maanantaista perjantaihin ainakin, elämä myös osaa turruttaa sen sisältämistä hyvistä asioista huolimatta. Uskon, että siihen sellaiseen auttaa, että pystyy katsomaan kurkkuvoikkaria uudessa valossa vielä perjantai-iltanakin – eikä vain tunturien rinteillä, vaan myös kotisohvalla.

Vaikkakin. En mä sen haastavuutta kiistä. Tahtotilaa ehkä siltikin eniten punnaillaan.