rakkaus · syvällistä · vähän runoo

Minä kauas en katseella kajonnut.

Minä hankin laudat,
mutta sinä naulasit.
Kasasta
kapuamisen arvoisen tornin pystytit.
Minä alhaalla pelkäsin,
sinä tikkailla kultaa torniin taiteilit.
Niin huolettomasti vetelit,
että hengitykseni salpautui.

Minä kauas en katseella kajonnut.
Sinä puunlatvojen yltä kantamattoman esittelit.
Maiseman eteeni levitit,
sen kaikki mahdollisuudet minulle nappasit.
Leuan alta minua elämässä pitelit.

56721544_441338669934525_7247561573160452096_n

ajatuksia · elämä · vähän runoo

Elämä tuli kerran kylään.

Elämäni tuli kerran kylään.
Laitoin tippumaan.
Istutin pöytään.
Käytettiin ihan hopeaa.

Itkin kermakkoon
vieraskoreuttaan.

Elämäni, olisitpa kuin kotonasi
kauhomassa aamiaispöydässäni.

Elämäni, kuinka jaan kahdeksi kotiavaimeni.

57052272_572491953154289_5953385229912637440_n.jpg

Oispa se ihan, ihan, ihan aina täällä eikä pistäytyisi vain. Se niin, niin, niin elämä. Mitä se sitten mahtaa tarkoittaakaan. Mietin vuosia, vuosia, vuosia takaperin.

ajatuksia · itsetutkiskelu · vähän runoo

Kuinka haamu pääsee lakanasta.

Kuinka haamu pääsee lakanasta?
Murhetahroista valkoisella
ja kertomusten kahleista
tarinoitiin kansien välissä.

Oma sielu silmänreikiin.
Kuva peiliin.
Lakanaton identiteetti
kuvitetaan mieliin.

Annetaan kasa kopisevia askeleita,
jotka taittavat matkaa.
Taakse jää ullakko ja siirtymätila.

Haamun viimeinen huuto:
olemassaolo ilman uskomuksia edes tovin.

blogi202.jpg

ajatuksia · elämä · vähän runoo

Puolittaiseen liian lyhyt aika.

Puolittaiseen liian lyhyt eloaika.
Ripustaudun ajatukseen, kun pettymyksestä ei tule loppua.
Josko tuntisin vain puolet kaikesta.
Enpä tekisi silloin mitään sydämellä. En tätä kaikkea.
Jos ryhdyn, rakastan ja rakastan paneutua. Muutoin jätän lähtemättä.
Puolittainen on väärään suuhun viety kakkulusikallinen.
Melkein maistoin, mutta en kuitenkaan edes metallin makua.
Käyttöön otettu elo ei kamalasti säästele
voimavaroja, tarjottavaa tai kyyneliä.
Itketystä, nauretusta, käytetystä elosta voi kuitenkin säästää
kokemuksia varastoon ehkä eniten.
Mitä järkeä on keksirasiassa, joka ei koskaan hupene,
mietin itseäni kaikessa kaikkea muuta kuin puolittaisessa
retuuttaessani.

blogi201.jpg

ajatuksia · vähän runoo

Ykskaks yks.

Ykskaks kaks
yks päivä
kyhäs
yhen yhteisen.

Alkuun vieras.
Yksin vähän mäsä,
hädäs.
Siks mä ja sä.
Sit vaan siitä
käsikkäin.

Synty
yks sitkeä punos.
Ykskaks he oli yks.

54515502_327368774582241_5110529947118600192_n.jpg

Moneen asiaan synnytään ja kasvetaan. Siitä seuraa luonnostaan äärettömän tärkeää. Mutta entä kun sellaista samanlaista sattuu yks päivä vaan löytämään. Musta se on maailman ihmeellisintä, kaunista.

ajatuksia · tulevaisuus

Pelottavan yksi askel.

Vaikka se onkin vain yksi askel – toisella jalalla eteen noin – niin kuinka hämmentävää, että askel voi kuitenkin tuntua pelottavammalta kuin kaikki monet kymmenet talsitut kilometrit yhteensä.

Tänä kevättalvena olen alkanut ymmärtämään venyttäjiä, pitkittäjiä ja lykkääjiä. Olen löytänyt ikuisuusopiskelijoiden mielenmaiseman. Siis minä eteenpäin järjestelmällisesti tahkoava suorittajantynkä!

Kun aina on ollut edessä ja paljon. Kun ylioppilasjuhlissa puhuttiin avoimista ovista, olin kahlinnut itseni ajatuksissani jo jatko-opiskelusuunnitelmiin. Että yliopiston rinnettä vielä tarvotaan ylöspäin. Niin nyt tärisen kuin haavanlehti, koska niin moni asia siitä edessä olleesta paljosta alkaa olla takanapäin.

Opiskelijaidentiteetti on kuitenkin ollut niin paljon enemmän kuin edukkaat liput lähijunassa. Sitä voisi melkein verrata ensimmäisten haalarijuhlien leimaan kädessä. Tosi pysyvä. Jos vanha sukunimi naimisiinmenon jälkeen livahtaa välillä huulilta, niin kuinka tulee käymään sellaisten lausahdusten kanssa kuin ”aa joo mä oon vielä opiskelija” ja ”eiku kesäduunissa mä vaan”.

blogi200.jpg

Että kun on vihdoin maisterin paprut kädessä, niin tokihan olen iloinen. Mutta taitaa jalkaset aika paljon tutista valmistujaiskakkua leikattaessa. Kun sillä yhdellä askeleella harppaan todellakin pois luentosalien lintukodosta lopullisesti sellaiseen maailmaan, jossa pitää kilpailla ihan hirveästi.

Opinto-oikeuden päättyminen kai on ihmiselämässä osuvin ajankohta huokaista jaa-a mitähän sitten. Ensimmäistä kertaa oikeasti tuntuu, että ovet ovat  – ehkä liiankin – avoimet.