Tykkään ihan hirveästi kysellä ihmisiltä aina yhtä asiaa. Se asia on sellainen, että kaikki eivät välttämättä tule ajatelleeksi sitä prosessoitavana asiana – vaan ennemminkin vain koettavana tunteena. Ja sitähän se alkujaan ja yksinkertaisuudessaan on. Mutta minä pyörittelen suhteellisen usein kyseistä asiaa myös ajatuksissani. Kai sen vuoksi, että pidän kovasti tunteiden luokittelusta ja niiden voimakkuuksien analysoinnista; oikeasti on tosi nastaa esimerkiksi vertailla, kuinka onnellinen kussakin tilanteessa on ollut.

Tykkään kysellä, että mikä sun mielestä on kaikkein paras tunne. Entä toka. Kolmas?

(c)Marissa L.

Yksi ihan parhaista on tulla yöllä kotiin ja vetäistä juustoruisleipä maidolla. Mutta jopa sen ja väsyneenä sänkyyn heittäytymisen voittaa kyllä yksi tunne: kun aamulla hörppii kahvia muistellen onnistuneen edellisillan onnellisuutta. Siten mietipä seuraavaa lausahdusta. Ylipäätään onnellisten asioiden ajattelemisesta onnelliseksi tuleminen voi olla jotakin vielä vahvempaa kuin itse onnellinen asia. Saitko ajatuksesta kiinni? Omalla kohdallani olen miettinyt kahta selitystä sille. Ensiksikin, onni on jo takataskussa, muistoissa, sen puolesta ei tarvitse jännittää, onnistumisesta ei tarvitse enää huolehtia, vaan voi vain jälkikäteen nautiskella tapahtuneesta. Toisaalta toiseksi, samalla onnentunnetta sävyttää pikkuruinen haikeus, joka syntyy ihan aina lämpimistä, jo ohi menneistä onnellisuusasioista ja osaltaan luo onnen kokemiseen syvyyttä. Enkä tällä tarkoita menneessä elämisen olevan mikään itseisarvo, sillä preesenssissähän elämä kaikesta huolimatta tapahtuu. Tarkoitan, että elämän onnellisista asioista nauttimista ei tarvitse kiinnittää niiden tapahtumahetkiin, sillä haikeuteen voi suhtautua myös myönteisesti onnen sävyttäjänä. Toisille ajatus on itsestäänselvyys, minulle se ei aina ole ollut.

Tosiaan. Sellaisen kysymyksen tykkään esittää ihmisille. Välillä on nimittäin kiva sovittaa toisten tunteita ja löytää itselle uusia lemppareita.