Uncategorized

Kovin intohimostuttaa.

Sisäistä paloa. Suloisen polttavaa. Ei missään nimessä korventavaa. Vaikkakin hyvin kuumaa.
Intohimo on yksi elämän kauneimmista asioista. Se sytyttää sekunnissa ihmisen. Jo pelkkä maininta saa kipinöimään. Olen aiemminkin kertonut, millainen ihminen on mielestäni kaunis ja kiehtova; intohimoinen, sopivasti omistautunut, kuitenkin ulkomaailmaa unohtamatta. Mikä ei ole aina helpoin yhtälö. Virtauksessa sitä usein tiedostaa ainoastaan kaiken sisältä tulevan ja blokkaa tahattomasti ulkomaailman. Intohimon vallassa olen kuin kapeassa putkessa; en oikeastaan näe kuin edessä häämöttävän valon. Päämäärän pilkahduksen. Sillä intohimoon liittyy usein läheisesti tavoite, jota kohti edetä – vaikka sen kokeminen ei vaadikaan selkeää päätepistettä. Intohimoa ei motivoi päämäärä, vaan itse halu, palo, toteuttaa, tehdä, tuntea. Parhaimmillaan intohimo kuitenkin kaiken nautinnon sivussa avittaa lopputulemaan. Saa aikaan huomaamatta useampiakin positiivisia vaikutuksia.
Toisaalta. Koen intohimon myös kovin moniulotteisena asiana. Sitä on yksinkertaista tuntea; intohimoa ei tarvitse koskaan kyseenalaistaa, se ei jätä arvailujen varaa. Sen suhde ulkomaailmaan on kuitenkin monimutkaisempi; se kun sulkee ihmisen aina omaan minimaailmaansa. Toiset ehkä tulkitsevat virheellisesti välinpitämättömyytenä, eristäytymisenä tai töykeytenä. Mutta kaikkein haastavinta mielestäni on siltikin intohimon ja oman järjen vuoropuhelu
Intohimo haluaisi, haluaisi, haluaisi niin kovasti. Tehdä, toteuttaa, pyrkiä ja joissakin tapauksissa varmasti saavuttaakin. Entä itseluottamus? Jos se ei kuljekaan käsi kädessä. Jos nuo kaksi joutuvat törmäyskurssille. Pystyykö intohimo riittävästi patistamaan ja avittamaan? Entäs järjen realismi? Jos se toteaakin, ettei intohimosta huolimatta minusta ole johonkin. Silloin korventaa. Kivuliaasti. Kuinka intohimo sammutetaan? Voiko se itsekseen sammua? Jos sitä jääkin kaipaamaan. Täytyykö intohimon menettämistä siis pelätä?
Intohimo yksi. Juu, Anna. Ja sitten myös bloggaaminen.
Minä ainakin käyn toisinaan kamppailua juurikin järjen ja intohimoni välillä. Olen suhteellisen impulsiivinen ihminen. Intohimoni ovat selkeitä ja ne totta vie halutessaan ottavat vallan. Kirjoittaessa, urheillessa, esimerkiksi. Mutta ei järki siitäkään huolimatta kovin kaukana takana koskaan tule. Intohimonkin keskellä saatan yhtäkkisesti alkaa epäröidä; onko minusta tähän? Niin. Kirjoittaminen on minulle hyvin herkkä asia – itseluottamukseni kirjoittajana on heikohko. Tai oikeammin ehkä pelko epäonnistumisesta – huonosta tuotoksesta – on suuri. Salilla tykkään treenata useimmiten yksin – sillä muuten helposti hairahdun miettimään, olenko riittävä. Siis. Riittävän uskottava salimimmi. Kai.
Toisinaan kokemieni tunnetilojen kirjoittaminen saattaa ne hupaisaan valoon. Uskottava salimimmi ja riittävän lihaksikas – et ole tosissasi, Rinkeli. On myönnettävä. Joskus intohimokin vaatii ihan hivenen kannustusta. Sanasen tai kahden verran.
Mutta intohimon sammumisen ja menettämisen pelkääminen. En tiedä, mistä ne kumpuavat. Ehkä liian makeasta olosta; virheellisestä ajatuksesta, että menetän oikein ihanan ennen pitkää. Koska kaiken järkeilynkin vastaista se on. Kun ei intohimo tule käskystä. Ei sitä voi pakottaa, ohjailla tai sitoa liekaan. Intohimon yksi elinehdoista on ehdottomasti vapaus. Tulee ja menee kuten haluaa. Ja oikeastaan. Luulen sen itse asiassa olevan yksi niistä tekijöistä, joka pitää järjen päässäni; kaiken elämän pakollisen organisoimisen ja välttämättömän päivien suunnittelun keskellä intohimo edustaa spontaanisuutta. Joka on Rinkelin elinehto. 
 Intohimo kaksi. Irvistely. Mieluiten salilla.
Intohimon repertuaari on laaja. Sen voima on helposti niin valtava, että tuntuu miltei mahdottomalta pitää sitä ainoastaan omana tietona. Ulospäästäminen on tiettyyn pisteeseen asti suositeltavaa – siitä eteenpäin välttämätöntä. Joissakin tilanteissa intohimon jakaminen tulee ajakohtaiseksi. Kun riittävästi on pyörinyt sen kanssa itsekseen. Mutta koska intohimolle ei voi olla isäntä, toista ei voi käskeä innostumaan omasta. Intohimoistumaan – eikö sua jo intohimota? Olen todennut, että sen vuoksi onkin etsittävä ympärille jo ennestään saman intohimon jakavia ihmisiä. 
Sellaisia, joiden kanssa voit jakaa yhteisiä tuntemuksia tunnista toisen perään.
Minä voisin puhua ja pälättää vuorokauden putkeen salihommista. Tai bloggaamisesta. Kirjoitusjutuistakin. Itsetutkiskelusta. Ravintoasioista. 
Intohimon jakaminen ehdottomasti vain täydentää tunnetta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s