Uncategorized

Mitä ihminen voikaan itselleen tehdä.

Mä en koskaan voisi sairastua syömishäiriöön.
Täysin terve kasiluokkalainen. Muistan nuo sanat. Sen pienen naurahduksen. Koska mä pidän liian paljon suklaasta ja äidin jauhelihakastikkeesta. Hollolanpolun päässä loskaisella kadulla – oikeastaan edes ymmärtämättä, mistä puhuin. Joo, se joku tyttö koulussa, miksi se ei vaan syö. Sitäkin varmempana kuitenkin tulevaisuudesta. Että se tulee. Että elämä etenee, kuten oli neljätoista vuotta tehnytkin.
Nyt kyseinen päivä on jo kaukana takana. Lausahdusta muistellessani en koe enää ivaa itseäni kohtaan. Kuten joitakin vuosia sitten vielä. Ei sitä silloin nuorena pyöreäposkisena osannut kyseenalaistaa elämää tai epäillä jatkoa. Oli vielä liian kulmaton ja kokematon. Elämän vastoinkäymisten saralla. Ja onneksi olikin. Elämä on sen sisältämistä satunnaisista ongelmista huolimatta rakennettu järkevästi; vasta vastoinkäymisistä selvittyään ihminen todella ymmärtää, miten paljon se on häneltä itseltään vaatinut. Luulen, että muuten kovin moni ei uskaltaisi lähteä taistoon, jos tietäisi edessä odottavan.
Nykyään muistan olla varma tästä hetkestä. Sillä jo huominenkin voi olla muutos vastakkaiseen suuntaan. Ei tulevaisuutta sovi pelätä, mutta jatkuvasti askelta edellä ei siltikään kannata elellä. Siten yritän miettiä, jos on kovin kuoppaista menoa.

Koska olen joskus lausunut harkitsemattomia sanoja, jotka ovatkin käyneet myöhemmin toteen, olen toisinaan jopa liian varovainen siitä, mitä ajattelen, sanon tai toivon. En usko ennen kuin koen. Ihmisen mieli on ihmeellinen mekanismi. Sitä luulee pystyvänsä itse hallitsemaan – vaikka tosiasiassa se taitaa elellä aika vapaasti. Alitajunnan tasolla ainakin. Se, mihin ihmismieli pystyy, on uskomatonta. Se, mitä ihminen itselleen pystyy tekemään, on jopa pelottavaa.
Oma mieli voi sekoittaa pään. Mutta se voi saada aikaan myös konkreettisia, täysin fyysisiä oireita. Muutenki kuin välillisesti. Anoreksiaa sairastaessani ymmärsin, että olin sairastunut omista ajatuksistani. En koskaan osannut pelätä itseni puolesta, sillä toisaalta myös tiesin muutoksen parempaan olevan omissa käsissäni. Kun ensimmäisenä ylioppilaskeväänäni silmäni alkoi oireilla ja kohtasin MS-tautiepäilyn, olin aivan uudessa tilanteessa; yhtäkkiä en voinutkaan kertoa alkavani parantamaan itse itseäni. Elämän rajallisuus konkretisoitui lääkärin lausumissa sanoissa. Se on ainoa kerta elämässäni, kun en ole nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin alistua.
Se, että epäily osoittautui vääräksi, ei poistanut noina päivinä koettuja tuntemuksia; elämä annetaan vain kerran. Ja se, että luultavasti jollain tapaa itse järjettömällä stressillä yhdistettynä riittämättömään syömiseen aiheutin nuo oireet, oli ravistelevaa. Ihminen todellakin kykenee monella tapaa tuhoamaan itseään. Ihan vahigossakin.

Arvostus usein syntyy vaikeuksista. Sekin on aika ivallista. Että ensin on ehkä vähän kärsittävä, jotta ymmärtää, miten olla kiitollinen. Mistä olla kiitollinen. Elämäni ja arkeni valinnat eivät ole sattumaa tai virran mukana menemistä. Joku ehkä kyseenalaistaa vaikkapa ruokavalioni tai tapani elää. Itse kuitenkin tiedän, mihin valintani pohjautuvat. Esimerkiksi jokainen salitreenini on tarkoituksenmukainen; olen ikikiitollinen pystyessäni käyttämään tervettä kehoani ja toisaalta haluan pitää siitä myös huolta. 

Tänään. Minulla on suuri tarve sisälläni. Ei julistaa ja kertoa kovaan ääneen, mutta jollain tapaa rivien välissä osoittaa ihmisen pystyvän kapuamaan kuopasta ylös. Korkeammallekin, kokonaiseen elämään. Ihmismieli pystyy moneen. Eikä vain satuttamaan itseään. Vaan eheytymään ja eheyttämään. Pyrkimään onnellisuuteen, saavuttamaan sen ja riittävän pitkälle päästyään myös jakamaan sitä ympärilleen.

Periksiantamattomuus todellakin on elämän arvoista.

10 vastausta artikkeliin “Mitä ihminen voikaan itselleen tehdä.

  1. <3
    Oi että… niiiin tärkeitä, hienoja oivalluksia!

    Muistan hyvin, kuinka itsekin joskus peruskoulun teveystiedon tunnilla mietin, etten voisi koskaan sairastua anoreksiaan. Niin vieraalta se ajatusmaailma tuntui, käsittämättömältä.
    Mutta niinhän se on, ettei elämäänsä voi etukäteen suunnitella saatika kaikkea ymmärtää.
    Nimittäin aikaa kului ja kas, sairastuin anoreksiaan kaikista epäilyistäni huolimatta.

    Vaikka sairausvuodet olivat täynnä tuskaa, kyyneliä ja pahaa oloa, eikä moista kokemusta toivoisi missään nimessä kellekkään ikimaailmassa, niin koen kyllä oppineeni jotain tuosta ajasta.
    Ainakin arvostusta ja ymmärrystä. Sekä hyväksymistä, lähinnä siis itseni.

    Kiitos, Elina!
    Jälleen kerran upea teksti. 🙂

    -Katri

    Tykkää

  2. Tää osui ja upposi, taas kerran! Elina, miusta tuntuu että sie oot miun pään sisällä kerta kerralta aina yhä enemmän.

    Muistan itsekin olleeni se, joka katsoi vierestä muutamaa syömishäiriöön sairastunutta, ja ajatteli äidin tekemiä pullia syödessään, että ”mie en koskaan!”. Enpä. Enkä sitä tietoisesti tehnytkään, vaan sinne vain livahti. Sairaudesta pois pääseminen onkin sitten vaatinut sitä tietoisempaa tyäskentelyä, mutta on ehdottomasti ollut sen arvoista. Ja kasvattavaa, monella tapaa!

    <3

    Tykkää

  3. Taas huipputeksti sulta. Kun uskoo sairastuneensa vakavasti, ajattelee heti tekevänsä ihan mitä vain, jotta ei olisikaan sairas. Mutta kun itse aiheuttaa terveytensä heikkenemistä, ei tätä jotenkin tajua, että jonain päivänä voin olla siinä sairauspisteessä sen takia, mitä olen tehnyt itselleni monia vuosia. Ja silloin ei enää toivominen tai skarppaaminen auta.

    Tykkää

  4. Kiitos, Katri. <3
    Niinpä. Itse en koskaan enää ajattele en koskaan. Sillä koska vain voi tapahtua mitä vain. Toisaalta elämän arvaamattomuus on jänskän ihanaa, mutta toisaalta taas tosi ikävää ja pelottavaa.

    Tunnen samoin. Helvetistä huolimatta koen ammentaneeni noista vuosista paljon ”hyödyllisiä” asioita nykyiseen elämääni. Kuulostaa niin kliseiseltä, mutta sairaus kasvatti monellakin tapaa.

    Kiitos itsellesi, kun kirjoitit. 🙂

    Tykkää

  5. Hihi, oi ei. Olen pahoillani, jos tunnun tunkeilevalta päässäsi. ;D

    Jep, ei sitä tietoisesti tietenkään sairastu. Ja se niin outoa onkin. Että onko sanoilla ja alitajunnalla sitten jotain yhteispeliä.
    Ihan totta. On ehdottomasti kaiken sen työn arvoista. Nyt sitä oikeastaan vasta tajuaa, miten hirveän paljon kaikkea elämällä on tarjota! Mietin usein, että jos en olisi sairastunut, olisinko elänyt ”laput silmillä” kuinka pitkään?

    <3

    Tykkää

  6. Hei, kiitos taas, kaima. :')
    Näinpä, tuo on niin ihmeellinen juttu. Ihmismieli on niin ihmeellinen. Hyvä muistella tätä, kun ”pikkuasia” potkii päähän.

    Tykkää

  7. <3
    Ihana kirjoitus!
    Tämä myös kolahti mulla tähän hetkeen, koska olen myös saanut tässä elää pienen pelon keskellä, mutta tällä viikolla olen saanut vihdoin hengähtää, enää ei tarvitse pelätä… Elämä voi muuttua hetkessä…

    Tykkää

  8. Kiitos, Outi! :')
    Niin voi. Ihana kuulla, että sinun ei tarvitse enää pelätä, vaikka tunne varmasti jättikin jäljen. Paljon tsemppiä!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s