Uncategorized

Elämä on.

Onko arki yhtä juhlaa vai kuitenkin pelkkää harmaata tarpomista mielessä vain ajatus viikonlopusta? Onko arki ja juhla syytä pitää visusti erillään, jotta niistä osaisi todella nauttia?  Nimittäin jos arki tuntuu jo valmiiksi juhlalta, todellako arjesta poikkeava voi tuntua siltä vielä enemmän? Toisaalta, voiko viikonlopun juhlahumun jälkeen arkeen paluu todella tuntua mahtavalta ja odotetulta, suorastaan juhlalta?  Eihän kaikki ja koko ajan voi tuntua yhdeltä juhlalta? Vai voiko? Siis elämäkö on oikeasti pelkkää juhlaa? Vai onko arki on kuin yhtä juhlaa -sanonta pelkkä typerä klisee?
Minulle arki ja rutiinit ovat olleet aina hyvin tärkeitä. Ehkä liiankin, sillä usein minulla on tapana kangistua kaavoihin, vanhoihin tuttuihin arkirutiineihin. Tiedättekö tätä rataa: tulen töistä kotiin, syön, lepään hetken tietokone sylissäni, lähden lenkille, palaan kotiin, lepään toisen hetken, avaan television klo 19 uutisten alkaessa, otan iltapalan, käyn hammaspesulla ja menen nukkumaan. Tiedostamatonta, täysin rutiineihin nojautuvaa toimintaa. En aiemmin ole edes ajatellut, että tosiaan avaan sen television aina seitsemältä, en yhtään aiemmin. Kuulostaa ehkä hyvin, hyvin hassulta, mutta mielessänikin numero 18 ja sana televisio eivät sovi yhteen. Tulee vähän sellainen kuvottava olo. Eieieiei. Kuitenkin jo numero 19 naksahtaa ajatuksissani television kanssa hyvin yhteen. Höpsöä. Tiedän.

Mutta niin. Arki on minulle siinä mielessä juhlaa, että se tuo turvaa ja hyvää oloa, mielelleni aikaa levätä sillä välin, kun toimin tyytyväisenä kaavojeni mukaan ilman sen suurempia pohdintoja ja ponnisteluja. Pidän omasta arjestani. Minusta on ihan mukava lähteä töihin puoli kuuden aikoihin aamuvarhaisella, vaikka kellon soidessa usein tuntuukin, ettei nukkumatti ole vielä valmis lähtemään. Aamuisin kahvilalla on omanlaisensa tunnelma, samoin kuin puoli kahdeksan aikaan iltavuoroa tehdessäni – varsinkin näin talvisin, kun pimeys on läsnä lähes vuorokauden ympäri. Myönnän vuorotyön olevan rankkaa varsinkin tällaisen poikkeuksellisen vuorokausirytmin omaavalle, mutta tuo se toivottavaa vaihteluakin työntekoon ja arkeen. Toisaalta tätänykyä työssäkäyvänä aikuisena ja ainaisena hötkyilijänä olen ehkä hieman yllättäen alkanut todella arvostamaan arkivapaita ja viikonloppuja ilman töitä. Peruskouluikäisenä viikonloput tuntuivat välillä kiduttavan pitkiltä, jollen keksinyt jotakin projektia tai touhuamista itselleni. Kaverittomat viikonloput olivat yhtä tuskaa. Heh. Ihmettelin, kuinka äitini halusi vain olla viikonloppuisin, levätä ja ottaa rauhallisesti. Sohvalla röhnöttäminen tuntui tappavan tylsältä. Nyt vapaapäivät tuntuvat autuailta, odotetuilta, yksinkertaisesti yhdeltä juhlalta. Ehkä tavallinen arkipuurtaminen onkin etkoilua ja vapaat viikonloput sitä juhlaa? Entä niin sanotut oikeat partyt? Yksi askel jälleen eteenpäin vapaapäivien juhlasta, eli siis jatkot?
Juhlallisen arjesta tekee tietyllä tapaa myös oma koti. Ihan ikiomat kotiavaimet kourassa on mieletöntä vieläkin seisoa omalla kotiovella. Muuttaessamme tänne ensimmäiseen yhteiseen kotiimme, pelkäsin muuttunutta tunnelmaa. Kaikki tuntui hiukan kolkolta ja kylmältä, vaikka lämpöasteita elokuulle riittikin vielä reilusti. Vaikka puhuin kodista, ei tämä asunto kuitenkaan täyttänyt kotikolon kriteereitä. Puuttui aivan kaikki: muistot, kaikki vanha ja turvallinen huonekaluista alkaen, lämmin ja kotoinen tunnelma, tuttu tuoksu ja tutut rutiinit. Sekä tietenkin yhdeksäntoista vuotta kanssani asunut äiti. Pikkuhiljaa ilman sen suurempia yrityksiä arkemme on lähtenyt kuitenkin rullaamaan, olemme luoneet itsellemme oman kodin ja sen tunnelman, lämmittäneet asuntomme yhteisillä muistoillamme, niin tuoreilla kuin vanhoillakin. Asunnostamme on muotoutunut koti ja sitä se on joka kuukausi yhä enemmän maksaessani puolikasta vuokraa Santun tilille.

Olen aina arvostanut ihmisiä, jotka osaavat nauttia elämän pienistä, hieman huomaamattomammistakin asioista. Usein juuri niistä arjen pikkuisista iloista. Kuulostaa ehkä niin keksityltä, mutta takapihamme kaksi veikeää oravaa saavat ihan oikeasti hymyn huulilleni, samoin kuin hyvin onnistunut mikropuuro aamuisin. Liisteriä sen olla pitää. En todellakaan halua luoda itsestäni vahingossakaan mielikuvaa pikkupyhimyksenä, myönnän arjen tuntuvan toisinaan yhdeltä liisteriltä muutenkin kuin puurosta puhuttaessa. Silloin toisiaan takaa ajavat oravat saavat touhuta rauhassa omiaan, enkä todellakaan roiku ikkunassa niitä tuijottamassa. Kyllä minäkin kaipaan elämääni välillä (aika useinkin) jotakin spesiaalia, todellista juhlaa. Kaiken lisäksi hieman suuremmassa mittakaavassa kuin vain puurolautasella, yhtään vähättelemättä, etteikö oivariinisilmä margariinin sijaan olisi omalla tavallaan erikoisherkkua. En kuitenkaan kaipaa erikoisuuksia elämääni enää samalla tapaa kuin pienempänä. Nykyisin osaan arvostaa ja tarkastella arkea aivan uudessa valossa. Oli aika jolloin elämästäni puuttui normaali arki. Ei sitä voinut arjeksi saatika elämäksi kutsua, edes liisteriksi. Ennemminkin pelkäksi tyhjyydeksi. Tuohon aikaan verrattuna nykyinen elämäni kokonaisuudessaan on verrattavissa vähintäänkin Hollywoodin Oscar-juhliin. Enkä yhtään liioittele. Kaikki on loppujen lopuksi kuitenkin aika suhteellista.
Veikeäksi tämän koko jutun tekee pohdintojeni lopputulema. Ken ois uskonut ihmiselon itsessään olevan kuin valssia juhlasalissa. Luulen tämän(kin) asian olevan puhtaasti suhtautumiskysymys. Kyllä elämä kokonaisuudessaan ja jokaikinen hetki voi tuntua juhlalta, jos asioihin osaa suhtautua oikein. Se vaatii ehkä ankaraa harjoittelua, muttei onneksi ole kenenkään saavuttamattomissa.

4 thoughts on “Elämä on.

  1. Itse olen oppinut arvostamaan arkea ihan eri tavalla siitä hetkestä lähtien kun sain mieheni elämääni. Se oli suurin toive, unelma, asia mistä olin haaveillut jo monta vuotta – olla edes pieni osa tuon ihmisen elämää. Yhtäkkiä hän olikin osa arkeani. Ja siitä arjesta tuli kertaheitolla juhlaa. Sitä se on ollut siitä lähtien, enkä aina vieläkään ymmärrä, että jaan päiväni hänen kanssaan.

    Mikä tekee sitten juhlasta arkea juhlavampaa on se, että yhdessä toteutetaan meidän yhteisiä ja omia unelmiamme. Se vei ensin Saksaan ja nyt Skotlantiin. Ei kokeminen ja näkeminen lopu kesken. Arki on juhlaa, ja juhla on suurta juhlaa.

    Ennen miestäni kaikki oli oikeasti tasaisen harmaata, eikä arki ja juhla olleet kumpikaan juhlaa.

    Tykkää

  2. Miten ihanaa kuulla, niin kauniisti kirjoitettu. Miehesi on varmasti aivan yhtä onnellinen, kun hänellä on sinut:-)
    Tosiaan, hyvin sanottu. Arki on juhlaa, ja juhla sitten suurta juhlaa, niin se taitaa mennä minunkin kohdallani.

    Ehkä on vain löydettävä ne puuttuvat palaset jossakin muodossa, jolloin elämä todella alkaa tuntumaan siltä juhlalta – arkea myöten?

    Tykkää

  3. Tällä hetkellä en ole kirjoittamassa aiheesta, sillä en halua. En tunne tarvetta ruotia mennyttä blogissani, vaikka se tietysti jollain tavoin elämääni vielä koskettaakin. Lisäksi se on niin henkilökohtaista, liian syvällä sisälläni, etten halua kirjoittaa siitä laajaa tekstiä. Voin vastailla kysymyksiin ja tietenkin auttaa, joskus aihetta luonnollisesti sivuankin teksteissäni, mutten halua nostaa omaa sairastumistani blogissani millekään jalustalle. Toivottavasti ymmärrät:)

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s