Eilen ymmärsin yhden tärkeän asian.
Jonka ymmärtäminen aiemmin olisi ehkä kannattanut. Tai ainakin olisin tehnyt omasta elämästäni hiukan helpompaa. Mielekkäämpää. Muidenkin kannalta. Mutta kenties tämä oivalluksen ydin olikin mahdollista saavuttaa vasta kärsimyksen kautta.
Kaikkea ei aina ole lähestyttävä alta,
minulla on ihan oikeasti valta
päättää polku elämäni,
mutkainen tai suora,
risteyksessä reittini
ottakoon tahtoni suunta.
Okei, ehkä hieman jo liiallista pateettisuudella leikittelyä, mutta niin mahtipontisilta kuin sanat kärsimys ja oivalluksen ydin kuulostavatkaan, puhumattakaan niistä samassa virkkeessä, olen varma, että olen löytänyt jälleen yhden palan onnellisuudesta. Tällä kertaa vain hiukan suuremman, merkittävämmän. Sen vuoksi fanfaaritkin ehkä sallittaisiin ylevän alkutekstini tueksi.
Kaikkein hassuinta tässä kaikessa on kuitenkin se, että oivallukseni kaikessa komeudessaan on hyvin, hyvin yksinkertainen. Ei mitään kovin monimutkaista, vaikka tähän pisteeseen pääseminen vaatikin (minulta ainakin) uuvuttavan taivalluksen harmittavan kuoppaista tietä pitkin. Retkutus kuitenkin kannatti, sillä tuon palkinnon, toisin sanoen vihdoin käsittämäni ajatuksen, voi tiivistää yhteen ainoaan sanaan. Joko arvaat? Pronomini. Ihan ykkönen. Ja yksikköä tietenkin.
Minä.
Siinä se.
Olen vihdoin löytänyt ohjeet, kuinka rakentaa ikään kuin kaiken ulkopuolisen suodatin ympärilleni. Otan toiset huomioon, kuuntelen ja ymmärrän. Luonnollisesti. Olen vuorovaikutuksessa toisten kanssa jatkuvasti. Mieleni poimii mahdollisia vaikuttajia jatkuvasti ympäriltäni: ystävien puheista, puolituttujen mielipiteistä, lehdistä, mediasta ylipäätään. Se kuuluu elämään ja olen osa tätä elämää. On kuitenkin aivan eri asia annanko kaiken kuulemani ja lukemani päästä läpi niin syvälle, että ne todella vaikuttavat tekoihini, mielipiteisiini ja ylipäätään ajatteluuni. Tällöinhän teot, saatika niiden tavoitteet, eivät olisi lähtöisin minun tahdostani, mielipiteet eivät olisi minun muodostamiani, eikä ajattelu puhtaasti omaani. Tällöin toimisin (ja monta vuotta toiminkin) toisten räsynukkena. Surkuhupaisintahan tässä tapauksessa räsynukkena olossa on kuitenkin se, että minä itse vetelen naruista, eivät suinkaan toiset. Niinhän sen tosin pitäisikin olla, mutta vaikuttimena tulisi olla oma tahtoni ja omat mielipiteeni, eivätkä suinkaan ulkopuolisten ajatukset.
Me olemme jokainen oman elämämme herroja. Ajattelepa hetki kliseetä ihan todella. Eikö ole aika mahtavaa? Miksi ihmeessä olen rakennellut monta vuotta itselleni rajoittavia esteitä ja aitoja, kun elämä voisi olla lähes tulkoon rajatonta? Meidän perhe vietti eilen jouluaattoa, koska me päätimme niin. Oli aika uskomatonta, kuinka olo oli oikeasti kuin jouluaattona (lukuunottamatta ettei Lumiukko tullut telkkarista). Söin karjalanpiirakan, toisen ja kolmannenkin, koska tahdoin. Kuulostaa ulkopuolisen korvaan mitättömältä, mutta minulle merkitys oli suuri: en rajannut vain yhteen ja konrolloinnut halujani. Otin lisää luumukiisseliä, sillä se maitui paremmalta kuin suklaa ja halusin nautiskella vielä hiukan enemmän. Lötköttelin koko loppupäivän sängyssä katsellen Kimmoa ja nauraen maha kippurassa, koska se tuntui juuri siihen hetkeen sopivalta. Menin nukkumaan jo ennen puolta yhdeksää, koska väsymys iski ja olo oli uninen. Iltapalan jälkeen, pestyäni jo hampaatkin, nakersin pimeässä sängyssä maatessani vielä proteiinipatukan, sillä nälkä iski uudemman kerran.
Hei, ihan oikeasti. Funtsaile ja kelaa hetki tätä: mitäpä jos jokainen päivä voisi olla yhtä ihana? Tarkoitan juurikin siinä mielessä, että minä teen juuri niin kuin itse haluan, juuri miltä minusta itsestäni tuntuu sopivimmalta. Ei se tarkoita, että pitäisi ryhtyä nenänvartta pitkin muita katselevaksi ylimieliköksi. Mutta minullehan juuri tämä minun elämäni on tarkoitettu.
Elina Heidi Rinkeli 
tommoisia jokaisen päivän juuri pitäisikin olla 🙂 vain itseään varten, juuri niin kuin itsestään tuntuu parhaalta. se on joillekkin haastavampaa kuin toisille, varsinkin jos on tottunut kontrollin tuomaan turvan tunteeseen, mutta tietoisella ajatustyöllä mahdollista 🙂
oot ihana ❤
TykkääTykkää
🙂 Olen iloinen, että olet tehnyt tämän oivalluksen jo nyt.
Itselläni kesti aika lailla 28-vuotta, kun annoin muiden sanella sen, kuinka paljon minun pitäisi olla, että olen tarpeeksi. En tietysti koskaan ollut. Ihan pienestä pitäen, en ollut koskaan tarpeeksi. Mutta sitten kun ymmärsin, vasta 28 -vuotiaana (eli tämän vuoden alussa), että minähän riitän, minä olen aikamoinen pakkaus juuri tällaisena kuin olen, vapauduin aivan täysin. Siitä mentiin eteenpäin aivan huimaa vauhtia, koko vuoden ajan tulin enemmän ja enemmän itseni näköiseksi, sekä ulkoisesti että sisäisesti.
Ja koskaan ei ole ollut parempi olla. Nyt TIEDÄN kuka olen, TUNNEN itseni. Siksi toisten sanat, kommentit ja mielipiteet eivät pääse läpi, koska tiedän tasan tarkkaan oman arvoni ja mitä ansaitsen ja mitä en. Ainoat, joiden mielipiteellä on väliä, on minä ja mieheni. Kun kelpaan meille kahdelle, olen täysin tarpeeksi. Minä riitän!
Tämän kaiken kautta on elämään tullut se, että toiset eivät voi sanella tai toimia vaikuttimina siihen, miten elämääni elän. Mieheni, tottakai, saa ja kuuluukin vaikuttaa. Mutta me mennäänkin aina pääasiassa täysin samaan suuntaan. Tiet eivät toisista eroa kuin vain sen verran, että käsi pysyy edelleen kädessä koko matkan ajan, ainakin vähintään sormenpäät koskettaa. Minun elämäni on meidän elämäämme.
Mitä ehkä koitin tällä kertoa, on se, että oivalluksesi jälkeen voit odottaa suurta vapautumisen tunnetta ja aivan uudenlaista kykyä hengittää. Olen puolestasi iloinen. 🙂
TykkääTykkää
Tiedätkö, juuri asenteesi vuoksi ihailen sinua (sen lisäksi, mitä olet salilla saavuttanut:D). Siis ihan todella. Toivon, että itsekin saavutan vielä samanlaisen varmuuden. Ainakin hyvällä tiellä olen:)
Kiitos kirjoituksestasi, aivan totta ihan jokainen sana!
TykkääTykkää
Aivan, ihan varmasti on mahdollista!:)
Pöh, itse olet<3
TykkääTykkää