”Varovaisuus ja muiden mielipiteiden kyseleminen kertoo myös suuresta sydämestä ja vastuullisuudesta, ei välttämättä itsetunnon heikkoudesta tai huonosta itsekurista. Myös omaa onnellisuutta ajatellen tämä on tärkeä asia.” Kodin Kuvalehti, Lopeta turha jossittelu -artikkelista.
Voi, kunpa olisin lukenut nämä sanat aiemmin. Olisi ehkä edes hiukan lohduttanut. Olisinpa tiennyt ne silloin autossa kotimatkalla itkiessäni. Kun minua oli moitittu kyselemisestä ja itsevarmuuden puutteesta – sen jälkeen, kun ensin oli kuljettu jatkuvasti selän takana osoittamassa olemattomia(kin) virheitä ja kohdeltu välillä suoraan sanottuna alentavasti. Niin, minkäköhän vuoksi itsetuntoni ja -varmuuteni ei tehtävien osalta kohentunut normaalisti tuona aikana?
Pyrin tekemään lähes aina parhaani. Sama se mihin ryhdyn – omiin projekteihini tai vähemmän vapaaehtoisiin, kuten esimerkiksi töissä. Ei se piirre ole aina kiva juttu. Usein tietenkin kyllä. Ja onhan tuo piirre hyödyllinenkin elämässä. Määrätietoisuus ja parhaimpansa tavoittelu luovat ainakin itselleni mielekkyyttä elämään. En minä jaksaisi lähteä salille vain vähän heilumaan. Tai töihin kassalle vain toisella kädellä ja puolikkaalla hymyllä palvelemaan ihmisiä. Tietenkin joskus ei vain irtoa kuin pieni hymynkare. Mutta se ei johdu ainakaan omalla kohdallani viitseliäisyydestä, vaan puhtaasti väsymyksestä tai huonosta olotilastani, kuten surusta. Ihminen on kuitenkin vain ihminen, ei konemainen suorittaja. Minäkin.
Toisaalta sata lasissa puurtaminen syö aikalailla ihmistä. Aika kuluttavaa touhua, sanoisin. Intensiteetin säilyttäminen hommassa kysyy niin fyysisiä kuin henkisiäkin voimavaroja. Mielestäni on taito osata myös hellittää ja tilannekohtaisesti arvioida, milloin nasta laudassa kaasuttelu ei yksinkertaisesti ole tarpeen. Välillä pienempi panos voi olla jopa tehokkaampi ja toivotumpikin. Yllättäen esimerkin löydän jälleen salielämästä, mutta sama pätee elämän muillakin osa-alueilla: liian pitkät tai liian usein toistuvat treenit ovat hyödyttömiä ylitettyään sen tietyn rajan, jopa haitallisia. Hei, kelatkaapa. Luoko yli-innokas tai suorastaan päällekäyvä myyjä miellyttävän ja tarkoituksenmukaisen olon asiakkaalle?
Miksi sitten jaksaa kerrasta toiseen panostaa täysillä ja tavoitella aina parempaa? Sen kiitoksen vuoksi, jonka tehdystä saa. Yleisesti ottaen usein elämässä jo yrittämisestä palkitaan. Ei aina tarvitse onnistua kuin kympintyttö kemiankokeessa, riittää, että osoittaa yrittelijäisyytensä. Palkinto onnistumisesta, yrittämisestä ja panostamisesta voi olla esimerkiksi konkreettinen kiitos toiselta, näkyvät tulokset tai vain oma hyvä mieli. Minulle ainakin yksi parhaimmista kiitoksista on rehellinen tyytyväisyys itseeni ja sen myöntäminen. Mieltäni lämmittää joka kerta kassalla, kun asiakas toivottaa myös minulle takaisin päivänjatkoja ja hänen kasvoiltaan loistaa oivallus hei, tämä kassaneitihän ihan oikeasti toivoo minulle mukavaa loppupäivää, eikä vain toistele sanahelinää. Sillä siihen minä pyrin.
Mielestäni on aivan luonnollista, että ihminen turhautuu, kun oma toiminta ei saa aikaan mitään positiivista. Edes positiiviseen viittaavaa. Jatkuva negatiivinen palaute omasta toiminnasta syö yhtä lailla ihmistä kuin yli voimavarojen menevä yhä paremman tavoittelukin. Motivaatiota on hankala pitää yllä, varsinkin, jos negatiivisella takaisinannille ei ole selvää perustetta. Negatiivinen palaute on monesti hyväksi: siitä voi ottaa oppia, sen avulla voi huomata omat virheet, se auttaa kehittymään ja on välttämätöntä matkalla yhä parempaan toimintaan. Kenenkään ei mielestäni kuitenkaan tarvitse kestää sellaista huonoa palautetta omasta toiminnasta ja yrittämisestä, jossa ei ole minkäänlaista totuuden perää – varsinkaan toiselta ihmiseltä. En ymmärrä, kuinka toiset ihmiset saavat mielihyvää pahasta: toisen alistamisesta, toisen virheiden avulla itsensä jalustalle nostamisesta, käskyttämisestä ja loukkaamisesta. Sellainen mielihyvänlähde pitäisi lailla kieltää. Samaan tapaan kuin esimerkiksi huumeetkin.
Kaikki elämässä koettu kuitenkin kasvattaa ihmistä. Näin ollen ihan kaikelle voi nähdä tarkoituksensa. Niille kyyneleillekin. Ne ovat saaneet minut kulkemaan yhä rohkeammin pää pystyssä.
En ole ikinä sanonut seuraavaa lausetta, mutta nytpähän sanon.
Kyllä mä ole niin hemmetin ylpeä itsestäni, että ihan oikeasti itkettää.
Enkä sen vuoksi, että hauiksen ympärys on kasvanut tai reisiin on tullut lihasta. Vaan sen vuoksi, että olen selvinnyt kaikista tähänastisista koettelumuksista elämässäni.
Hell yeah!!!
Elina Heidi Rinkeli 
Kirjoitat ihanasti ja sulla on aina hyviä pointteja. Tätä blogia on kiva lukea ku tuntuu että aina ymmärtää jotain uutta !
Ps. Sun sietääkin olla ylpeä itsestäsi 🙂
TykkääTykkää
kuinka kauan olet treenannut salilla?
TykkääTykkää
oi että mikä muutos, olet upea<3
TykkääTykkää
<3 Olet upea!
TykkääTykkää
Hitsi, miten ihana kuulla, kiitos! Ihanaa on myös se, että olet lukijani<3
TykkääTykkää
Hiukan reilu puoli vuotta kunnolla. 🙂
TykkääTykkää
Itsehän olet myös! Ja kiitos:-)
TykkääTykkää
Vau, kiitos<3 Hämmennyin ja punastuin sanoistasi!
TykkääTykkää
Voi Elina, mä oikeasti kadehdin sua. Sun onnellisuutesi ja positiivinen elämänasenteesi on jotain niin mieletöntä, niin kannustavaa. Hankalina hetkinä tiedän, että mäkin selviän ja parannun, vaikka se tuntuukin välillä niin epätoivoiselta.
Kiitos :')
TykkääTykkää
Kuules, en epäile hetkeäkään, ettetkö tulisi terveeksi – kokonaan! Se vie vain aikaa.
Kiitos ihan suunnattomasti kauniista – ja pysäyttävistä – sanoistasi, Nette<3 En mä kuitenkaan mitenkään ihmeellinen ole, älä höpsö nyt ainakaan kateellinen ole. 🙂
TykkääTykkää