Uncategorized

Samaan hengenvetoon…

Pikku-Elina. Jonka Inkeri oli aina Rinkeli. Sellainen ujo ja kiltti. Mutta hyvin itsepäinen. Silloin ehkä hitusen haastava. Vielä nykyäänkin ehkä. Muttei ilkeyttään. Oma tahto on hyvä asia, äiti aina sanoi. Ja itse asiassa, luulen itsepäisyyden olevan perusta sille periksiantamattomuudelle, joka aikuisessa Elinassa on tiukassa. Siitä piirteestä olen erityisen ylpeä itsessäni. Senkin vuoksi, että sitkeys on tuonut minut tähän päivään. Luulen sen olleen miltei tärkein tekijä muutoksessa ja matkassa – kyltymättömän elämänhalun lisäksi. En ole vielä täydellisen terve, koska en ole koskaan tavoitellut vain elelemistä – siihen olisinkin ehkä jo täydellisen valmis. Minä olen elämisen perässä. Ja aivan täydellä sydämellä elämiseen tarvitaan vielä hiukan aikaa. Ja Santtua. Sillä vaikka olemme molemmat tietenkin onnellisia salilla hankkimistani sekä henkisistä että fyysistä (mave-enkka on muutes 70 kilolla 6 toistoa) tuloksista, tietää Santtukin, että vielä ei olla päätepisteessä. Mutta koska olen alusta asti tiennyt, että me kuulumme yhteen, tiedän myös sen, ettei aika merkitse mitään. Edes se, että minua ärsyttää nykyisin sängyn viereen yhä vain useammin ilmestyvät likasukkakasat. Tiedän, että tämänhetkinen elämäntilanne on haastava: olen täysipäiväisesti töissä ja Santtu koulussa. Päällekkäin ja ristiinrastiin. Hyvää yötä ja huomenta. Yhteiset vapaapäivät ovat harvassa. Kuitenkin tiedän lisäksi, että tämä on vain väliaikaista. Tulevaisuus kyllä odottaa meitä. Muttei meidän kannata koko ajan odotella sitä. Olen varmasti maailman ainoa ihminen, joka ei osaa vastata kysymykseen haluatko lapsia. Ehkä, ehkä en. Pyrin elämään mahdollisimman tiukasti tässä hetkessä. Koska se on loppujen lopuksi ainoa asia, mikä meillä varmasti on. Ennen olisin kirjoittanut muistojen lisäksi. Enää en ole siitä niinkään varma. Luulen, etten enää muista kaikista onnellisinta muistoani. Ihania, lämpimiä muistoja minulla on rutkasti lapsuudesta, lähimenneisyydestäkin. Mutta se kaikkein onnellisin – siitä olen ehkä jo luopunut. Antanut tilaa uusille onnentäyteisille. Koska kuten sanottu, tämä hetki on tärkein. Sen lisäksi, että haluaisin oppia laulamaan (sillä en ole erityisen taiteellinen muuten kuin ehkä onnittelukortteja askarrellessani), haluaisin juurikin oppia tarttumaan paremmin elämän tarjoamiin mahdollisuuksiin tässä hetkessä. Nimittäin se, että olen arka ja ollut hyvin epävarma, on ollut ainoastaan rajoittava tekijä. Joku voisi sanoa monen asian pilaaja. Ehkä sitäkin. Mutta en kanna kaunaa itselleni siitä, että itsevarmuuteni mureni totaalisesti sinä yhtenä kirjoituskertana ja koin lamauttavan paniikkikohtauksen äidinkielen ylioppilaskoe nenäni edessä. Totean vain, että ilman epävarmuuttani olisin luultavasti yltänyt parhaimpaani – joka ei ole ämmällä alkava. Ja olisin luultavasti opiskellut enemmän kuin yhden kurssin kemiaa. Epävarmuus itsessään on lamauttavaa, mutta sen aiheuttama sairastuminen hyvin paljon rankempaa. Senpä vuoksi olen nyt monin kerroin vahvempi – enkä ainoastaan niiden neljän viikottaisen treenikerran vuoksi (niin Sirpa, käyn minä lisäksi juoksemassa tai kävelemässä muutaman kerran viikossa). Vaan sen vuoksi, että olen jo aikamoisen vapaa olemaan se vanha Elina. Ja vanha Elina se vasta vahva onkin! Vaikka jotkin asiat elämässä ovat väistämättä muuttuneet, kuten se, ettei minulla enää ole mahdollisuutta viipottaa tallilla ja hypellä Hilukan kanssa esteitä letti hulmuten, olen sydämessäni jälleen kuitenkin se oikea Elina. Naurattaa. Se pieni, vanha Elina sanoi aina, että on isonakin aivan varmasti absolutisti – melkein sitä kai olenkin. Nykyisin vaatii oikeasti rohkeutta tilata limu. Ai niin, mutta enhän minä enää juo limuja. Maustamaton kivennäisvesi sitten. Hehe. Kirjoittaminen saa minut lähes poikkeuksetta hymyilemään. Kuten huomasitte. Toinen sellainen asia on koiranpennut. Ja Santun suukko. Kolmekymppiselle Elinalle en ehkä välttämättä haluaisi sanoa mitään, koska tiedän, että elämä on kuljettanut Elinaa siten kuin on tarkoituskin. Toivon kuitenkin, että kymmenen vuoden päästä olen kehittynyt. Että olen entistä rohkeampi.
 
 
 
Kysymykset löydät täältä.

8 thoughts on “Samaan hengenvetoon…

  1. Heh, niin kun ajattelin, etten halua mitään suoraa kysymys-vastaushässäkkää. Kun niistä tulee aina sellainen olo, että ihan kuin olisin joku kovinkin kiinnostava ja tärkeä henkilö – tai siis äh, en osaa selittää. En tykkää tuoda itseäni sillä tavalla ”esille”. Mutta tällainen nyt kuitenkin syntyi sängyllä maatessani. 😀
    Kiva, jos Heidi tykkäsi.<3

    Tykkää

  2. Hmm, hitsi, kiitos. 🙂 Lähiaikoina olen yrittänyt olla miettimättä mahdollisimman vähän ulkonäköä. Sanotaanko näin, että nykyisin tulen toimeen (ulkoisen) itseni kanssa, mutta sisällä olevasta Elinasta pidän huomattavasti enemmän.
    Hyvin kauniisti kuitenkin sanottu – tietenkin tällaisesta on otettu, heh! 🙂

    Tykkää

  3. Et ole ainoa, joka ei tiedä, haluaako lapsia vai ei. Nimim. jonkin verran vanhempi serkkusi 😉 Kuluvassa hetkessä eläminen on oikein!

    Pakko myös sanoa äikän kirjoituksista. Itselläni oli silloin se kaksiosainen (aineisto- ja otsikkoaine) koe. Ensimmäinen oli kaikkien aikojen huonoin tekstini, toinen taas paras. Ominaisuuksina taito ja lahjakkuus eivät vaadi sitä, että onnistuisi joka ikinen kerta – varsinkaan luovassa lajissa kuten kirjoittamisessa. Epäonnistumiset eivät vähennä onnistumisten arvoa, oikeastaan niistä vain oppii paljon enemmän. Tiedät, miten mulle kävi.

    Olet ihana! ❤

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s