Uncategorized

Pää, olkapää, peppu, varpaat.

Kun katson itseäni nyt, en voi lakata ihmettelemästä ihmiskehoa. Sen lähes rajattomalta tuntuvaa uusiutumiskykyä. Kykyä parantaa itseään. Niin. Jos sille antaa eväät siihen.
 
 

Aina kun minulta kysytään pitkistä hiuksistani – mikä on niiden salaisuus, mitä ihmettä oikein syön – tekisi mieli kertoa niiden tarina. Koska kehoni on ansainnut sen. Vielä kolmisen vuotta sitten ne olivat olkapäille ulottuvat hiirenhännät, rehellisesti paksuudeltaan eivät edes puolta nykyisistä. Aina kun joku ihmettelee ääneen kehitystäni treenisalilla, haluaisin vastata, etteivät lihakseni järin ihmeelliset ole. Mutta kehitys anorektisen laihasta tähän päivään kyllä on. Kehoni on ansainnut hehkutuksen. Oli aika, kun en jaksanut seistä omilla jaloillani. Nyt hyvänä päivänä teen maastavetoa 80 kilolla. Väliin ei kuitenkaan mahdu hirvittävästi vuosia, ei yhtään sairaalassa vietettyä yötä tai kunnollista lääkärisuhdetta. Ainoastaan äiti-tytär-suhde.
Kyllä, muistan edelleen sen kalseuden, kylmyyden ja jäykkyyden niin fyysisesti kuin henkisestikin. Muistan myös sen ajanjakson, kun mietin, olenko jo vanha Elina vai näyttelenkö vain vanhaa Elinaa. Näin jälkeenpäin etenkin on hyvin helppo huomata, kuinka väärältä ja vieraalta oma keho aivan joka hetki tuntui – vaikka sen piti olla omien järkeilyjeni mukaan sellainen, joka tekisi minusta hyväksyttävän, kauniimman ja paremman. Keho edusti minulle ainoastaan ulkokuorta. Ja luulin ulkokuoren olevan se, josta ihmiset minussa pitävät – jos ylipäätään pitävät. Ironista kyllä, sairastaessani olin ulkonäkökeskeisimmilläni ja jokaisen hiussuortuvankin kontrollointi tuntui elämäntehtävältä. Niin, vaikka nyt ajateltuna olin rumimmillani. Kyllä vanhakin Elina piti kivoista vaatteista ja kivasta ulkonäöstä, mutta ei niinkään täydellisistä vaatteista ja täydellisestä ulkonäöstä.  Perfektionismi, se suuntautui silloin ennemminkin toimintaan, kuten opiskeluun.
 
Nykyisin suhteeni kehooni? Ensinnäkin, olen hyväksynyt olevani nainen, en tyttö. Ymmärrän kehon olevan ulkoinen minäni, ymmärrän esimerkiksi sen olevan osa ensivaikutelmaa, mutta ennemminkin miellän sen osanani, joka mahdollistaa valtavasti asioita. Kehoa käyttäessäni koen mielihyvää, tunnen olevani yhtä sen kanssa, puhallamme yhteen hiileen. Se on tila, johon pyrin sohvalla istuessanikin – vielä se ei vain täysin onnistu.
Minua on auttanut, että ajattelen elämää kaiken sen tarjoamien mahdollisuuksien kautta. Uusien ja vanhojen asioiden kokeminen, tekeminen, oppiminen sekä itsensä ylittäminen. Toiminnallisuus ja kokemusmaailma. Keskityn mieluummin elämässäni sellaiseen. Siitäkin huolimatta, että näen ulkokuoressani edelleen epäkohtia.
Jos mieleni pystyy, myös kehoni pystyy. Ja jos kehoni kykenee, pian myös mieleni kykenee.
 
Istun autossa, tuijotan sivuikkunasta ulos. Pitkä poninhäntä heiluu joka askeleella. Kirkkaanpunaiset tossut hädin tuskin ehtivät koskettaa maata ennen jo uutta harppausta. Katse eteenpäin suunnattuna. Posket punaisina. Hymynkare kasvoilla. Tuolla tytöllä. Ehkä minäkin. Joskus. Päätän. Sipaisen haperoita hiuksiani. Kyyneleet valuvat hallitsemattomasti pitkin poskiani. Mutta eivät ainoastaan surusta.

7 thoughts on “Pää, olkapää, peppu, varpaat.

  1. Kiitos tästä(kin) kirjoituksesta 🙂 Haluaisin kysyä sinulta erityisesti juuri hiuksista, ne kun tuntuvat olevan sinulle(kin) melko merkittävä asia ja hyvin parantumista, omaa vointia ja kehittymistä konkreettisesti kuvaava asia. Kuinka nopeasti hiuksesi palautuivat? Panostitko niiden ”toipumiseen” jotenkin erityisesti, muuten kuin ihan tavallisen ravitsemuksen avulla? Minulla hiukset ovat myös yksi konkreettisimpia asioita, jotka muistuttavat sairaudesta ja niinkin yksinkertainen ja pieni juttu, joka muistuttaa ja konkretisoi vaikeina hetkinä sitä, miksi toipuminen ja hyvinvointi oikeasti kannattavat. Kuulosta todella typerältä ja taatusti jonkun korvaan pinnalliselta, mutta kuontalo on mielestäni konkreettinen merkki myös siitä, mitä pään sisällä ja ajatuksissa tapahtuu.

    Tykkää

  2. Kiitos tästä ja monesta muustakin kirjoituksestasi – koko blogistasi! Olet kerrassaan uskomaton! Saan kirjoituksistasi todella paljon voimaa ja tsemppifiilistä – sinä saat toipumisen tuntumaan vähemmän pelottavalta. Asialta, jota kannattaa uskaltaa tavoitella! Jatka samaan malliin – ehkä minäkin vielä joku päivä olen tarpeeksi rohkea kuin sinä! 🙂

    Tykkää

  3. Juu, ovathan tärkeät – senkin vuoksi, että ne edustavat minulle terveyttä. 🙂 En oikeastaan juurikaan ole tehnyt mitään konkreettisia juttuja hiusteni eteen, ennemminkin antanut niiden olla rauhassa ja turhaan ollut rasittamatta niitä. Yleensäkin en käytä koskaan lakkaa tai muitakaan tököttejä, suorista tai kiharra. Silloin joskus alkuaikoina söin biotiinia (sellaisia kapseleita apteekista) ja jotain samantapaista öljyä hieroin hiuksiin myös. En sitten tiedä vaikuttivatko oikeasti, mieltä ne kuitenkin rauhoittivat. 🙂 Uskon, että hiukset palautuvat kaiken muunkin ohessa. Mutta jos kaikki ravinto menee elintoimintoihin ja hengissäpysymiseen, on ihan luonnollistakin, että jossakin säästetään. Riittävästi ruokaa vain – siis reippaasti oikeasti. 😀 Minä ajattelin ihan oikeasti silloin ”ylimääräistä” syödessäni, että ruokin hiuksiani, heh.

    Minun korvaani ei kuulosta pinnalliselta yhtään. Tietysti haluaa hiustensakin korjautuvan kaiken muun ohella.

    Tykkää

  4. Mieltäni lämmittää niin hirveästi tällaiset kommentit – että oikeasti pystyn auttamaan. <3 Kiitos. Todellakin kannattaa uskaltaa tavoitella! Parantuminen tuntuu pelottavalta, tuntuu vain, tosiasiassa siinä ei ole mitään pelottavaa. Parantuminen on pelkästään luonnollista. Keho (ja mieli) pyrkii sellaiseksi, millainen sen kuuluukin olla.

    Ja ihan, ihan varmasti tulet olemaan vielä riittävän rohkea viimeiseenkin harppaukseen. 🙂

    Tykkää

  5. Kiitos vastauksesta! 🙂 Biotiinia on mennyt naamariin jo pitkään ja sapuskaakin sillä ajatuksella välillä, että rakas kuontalo palaisi joskus entiselleen 🙂 Toivottavasti!

    Tykkää

  6. Ihminen kokonaisuutena on tosiaan muuntautumiskykyisyydessään ihmeellinen, liikuttavan ihmeellinen. Sinä olet oiva esimerkki tästä ja on mahtavaa, että jaat tätä ihmettä meillekin tänne ruutujen ääreen! Myymi kiittää jälleen.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s