Ei kai monikaan

ole käynyt yhtä pohjalla,

jyrkän syvässä kuopassa

käsi kädessä.

Käsi ei irronnut toisesta

edes tuon kuopan pohjan

romahduksessa.

Reppuselässä, sylissä,

joskus vain toisiimme lohduttomasti takertuneina

yritettiin ylös yhtenä.

Jos yhdenkin säteen valosta tänne nään,

ei tää saa vielä tänään riittää,

huokailin päivinä, kun hiekka pois jalkojeni alta karkaili.

Ei lassottu tulevaisuuden suunnitelmia, ei tarkoitettu köyttää toisiamme,

punottiin vain rakkauttamme

ylös päästäksemme.

Ei päivästä toiseen taistelua,

vaan parempien päivien puolesta taistelua.

Luulen,

että lopulta siinä kävi näin:

rakkaus täytti kuopan, jokaisen onkalon ja

tyhjältä tuntuvan toiveen.

Sä puristit mun kättä.

Rakkaus riitti.

Kirkkaudessakin se tuntui samalta sun otteessa.

Enkä edelleenkään osaa olla ihmettelemättä,

kuinka tunnistit mut kuopan pimeydessä,

siinä syvyydessä.

Näit mut, et välittänyt tapaamispaikasta.

Seitsemän vuotta.

Taputtelen täytettyä kuoppaa.

Aiomme istuttaa

sen päälle jotakin kovasti versovaa.

Tää on tosi rikasta maata,

mä sulle huokaan.

Nyökkäät;

pitelet käsissäsi multaa ja

valintaa

viettää loputkin elämästä käsi kädessä.