Hurjasti totta, mä nyökkäsin.

Niin vähän niitä heitä, jotka tahtovat kuulla. Eivät vain sivulauseessa huolimattomasti viskattavia mitä-kuuluu-misia. Vaan ennemminkin he sellaiset tahtovat kuulla elämän ohella toisen onnen ja innostuksen – aivan taitavimmat jopa haluavat haaveilla puolesta tai ainakin toisen omaa yhdessä. Ajatella; ovat valmiita laveeraamaan kaikkein kauneimmalla toisen paperille. He ottavat jokaisen lauseen loppupätkänkin käsiinsä, pitelevät hellän tiukasti tarinan loppuun asti. Eikä vastavuoroisuus ole muu kuin luonnollinen kulku hetkeksi toisaalle, sillä vilpittömyys ei istu vaihtokauppaan.

Lähiaikoina olen pelästynyt kaipaustani. Niin monesti olisin tahtonut kuulla omin korvin huokaisun kerro kaikki. Tai edes jotakin. Kai olen toivonut jonkun haluavan kuulla loppuun saakka. Ja moni ihminen kyllä jonkin verran kuulisi, jos heille tarjoilisi arvaa-mitä-llä. Mutta joskus – ihan vain joskus – sitä taitaa kaivata omiksi ensimmäisiksi sanoiksi kiitti kysymystä, paljon kaikenlaista.

Ja kun mä mietin tätä näin, en tiedä kummasta syystä oikeastaan tulenkaan surullisen kaltaiseksi. Siitäkö, että asia on ehkä siten, vai siitäkö, että mietin asia siltä kannalta. Varma olen siltikin tästä, että tahdon itse kiinnittää huomiota ollakseni riittävästi kuulevan korvan lisäksi myös kiinnostunut mieli.

Sillä oma lähielämä vie ihmistä – ja vieköön. Kuuluukin. En mä sillä.