[Huomioithan, että teksti ei sisällä pahansuopaisuutta, vaan on kirjoitettu hymy huulilla. Luethan siis letkeällä mielellä ja pilke silmäkulmassa. Teksti on suurelta osin mielikuvituksen tuotetta ja yleistää karkeasti, eikä osoita sormella yksittäistä henkilöä tai tapahtumaa. Sisältää toisinaan myös itseironiaa.]
Ei hemmetti. Oikeesti. Älä edes pilaile istuvas siihen, jos välität yhtään hengestäs.
Lähivuosina on tieteellisesti kyetty todentamaan, että Paikanvalloittajat on yliopistoympäristössä esiintyvistä ryhmistä yksi harvinaisimmista, ellei jopa se kaikkein harvimmin tavattu. Levinneisyys on hyvin kapea-alainen ja havaintoja tehdään toistuvasti samoissa ympäristöissä: luentosalien toiseksi viimeiseltä riviltä, auditorion ovea lähinnä olevalta penkiltä sekä tiettyjen opiskelijaravintoloiden palautuslinjastojen läheisyydestä. Paikanvalloittajien populaatiota kartoittavissa tutkimuksissa on lisäksi erityisesti kiinnitetty huomiota hyvin pieneen yksilömäärään. Yksilömäärä asettuu haarukkaan 2-4 per kampus. Tämä ja siltikin suhteessa suuret havaintolukumäärät kertovat jotakin lajityypillisestä ominaisuudesta: perinteikkyys istuu tiukasti yksilöissä. Ja yksilöt istuvat tiukasti itselle valtaamillaan penkeillä. Paikanvaltaajien elämänsykli seurailee yliopistovuoden lukujärjestystä: uusi periodi on uusi alku ja siten aina uusi mahdollisuus valtaukselle.
Tyypillisesti nämä etuajassa elävät istuvat jo omalla paikallaan luennon vasta lähestyessä alkuaan. Oiva tunnusmerkki onkin hyvin nopea askellus ja määrätietoinen eteneminen – kohti luentosalia ja ennalta määritettyä paikkaa. Saapumisajankohtaa on yritetty monin eri menetelmin selvittää, mikä on ollut suhteellisen haastavaa harvan populaation vuoksi. On kuitenkin selvää, että eräät yksilöt saattavat jopa edellisiltana aloitella paikkansa valtaamista luentosalissa. Aamun ensimmäiset luennot eivät estä istumasta vallatulla paikalla omaa luentoa odotellessa. Oikeastaan toisten luennoilla istuminen on lajin sisäinen varotoimenpide heitä vastaan, jotka eivät ole Paikanvaltaajien reviirikäyttäytymisestä täysin tietoisia.
Puolustusmekanismit tunkeilijoita vastaan ovat vähintäänkin pistäviä ja omasta turvallisuudesta välittävä välttää vallatuille paikoille istumista. Pikainen, pistävä katse on ensimmäinen merkki ulkopuoliselle liian lähellä reviiriä oleilemisesta. Toisaalta harvemmin nämä oman-paikkansa-tuntevat ovat erityisen oman arvonsa tuntevia: luovutusvoittoja paikanvalloittajilta on todistettavasti nähty. Paikanvalloittajat panostavat ennemminkin ajoissa saapumiseen kuin vihamieliseen reviiritaistoon, mikä on osoitus lajityypillisestä luonteen lauhkeudesta.
Paikanvalloittajista käytetään usein tieteellisessä tekstissä latinalaista nimeä Perä-Perä
(mikä ilmeisesti juontaa juurensa käyttäytymistä kuvaavasta sanonnasta perä peräpenkissä as always)
Haastava aspekti on, etteivät Paikanvalloittajat juurikaan kommunikoi. Edes lajitovereidensa kanssa kemiallisin kaavoin tai aminohapposekvenssejä morsettaen. Koska reviiri käsittää oman penkin lisäksi vähintäänkin viereisten penkkien puolikkaat, ovat Paikanvalloittajat suhteellisen erakoituneita ulkopuolisen silmin: opiskelutovereita ei päästetä kovinkaan lähelle omaa elämää, ei etenkään luentomuistiinpanoja. Reviireitä ei myöskään rajata näkyvillä merkeillä, joten lajiin perehtymättömän on hankala yrittää välttää ristiriitatilanteita.
Huhu kertoo, että tiettyjen metapopulaatioiden jälkeläiset jatkavat suvun penkinvaltausperinnettä. Toisin sanoen luentosalin tietty penkki ikään kuin peritään vanhemmilta. Tätä ei ole kuitenkaan vielä pystytty lukuisista yrityksistä huolimatta todistamaan luotettavin keinoin.
Elina Heidi Rinkeli 