Tähän alkavaan viikkoon lähden todellakin innostunein ja odottavin mielin. Niin eihän siihen mitään erikoista syytä tarvitsisi olla: elämä vain on niin ihanaa (huomatkaa vielä harjoituksen alla oleva superpositiivinen ajattelu). Elämän autuutta lisää kuitenkin se, että keskiviikkona toivon saavani helpotusta elämään ja sitä kautta myös lisäpuhtia positiivisen ajattelumallin harjoittamiseen, heh.

Tällä hetkellä uskallan jo sanoa olevani tositosi lähellä ihan tervettä Elinaa. Kuitenkin viime vuodet ovat olleet todella rankkoja niin fyysisesti kuin tietysti myös henkisesti. Olen tahtonut tervehtyä, tehnyt sen eteen tositosi paljon töitä, mutta kaikkeen ei voi tietoisesti vaikuttaa huolimatta siitä, kuinka paljon vain itse haluaisi – niin kummallinen ihmismieli on. Vaikka kuinka vakuuttelisin itselleni, ettei minun tarvitse ottaa stressiä sen enempää tavallisista, arkisista asioista (ainakaan tällä hetkellä) kuin syömisistä tai liikunnastakaan, eikä kehitellä päässäni jatkuvasti lisäongelmia, en kuitenkaan vieläkään ole täysin saanut rauhoitettua ajatteluani ja mieltäni. Tunnen selvästi, että stressitasoni on yhä tervehtymisestä huolimatta korkealla – jos ei ihan huipulla niin ainakin puolivälissä Mount Everestiä. Tai tältä minusta itsestäni ainakin tuntuu. Iltaisin käydessäni pitkälleni huomaan, kuinka jännittynyt ja lukkiutunut kehoni ja itse asiassa mielenikin ovat koko päivän olleet. Siis vaikka suoranaista aihetta stressiin ei olisi, eikä ahdistuksesta olisi tietoakaan (niin kuin ei ole ollutkaan), en kuitenkaan saa rentouduttua, vaan keho on selvästi vieläkin koko ajan ns. valmiustilassa. Uskon vahvasti, että tällä on jotain tekemistä väsymyksenkin kanssa (minua valvottaneiden lätkän mm-kisojen lisäksi).

Siihen helpotukseen, josta aiemmin puhuin, törmäsin sattumalta netissä surffaillessani. Kiinnostuin löydöksestäni, lueskelin ja otin siitä enemmän selvää: vyöhyketerapia on ihmisen omia parantavia mekanismeja stimuloiva hoitomuoto. Se on siis ns. vaihtoehtoista lääketiedettä, kuten esimerkiksi homeopatia ja akupunktio. Tiedän, että tällainen jakaa rajustikin mielipiteitä: toiset pitävät sitä pelkkänä rahastuksena ja huijauksena, toiset taas vannovat sen nimeen. En itse (eikä varsinkaan äitini) ole ikinä ollut minkään sortin ”hihhuli”, luontaistuotteiden suurkuluttaja tai muutenkaan vaihtoehtoisen lääketieteen puolestapuhuja. Oikeastaan olen siivuttanut kaikki tällaiset vain olankohautuksella: en ole ikinä muodostanut niistä sen tarkempaa omaa mielipidettä. Ehkä juuri siksi olenkin valmis, jopa innokas, kokeilemaan vyöhyketerapiaa. Eihän siinä voi mitään hävitä – muuta kuin pienen summan rahaa. Toivon saavani kehoni ja mieleni taas tasapainoon. Mielihän minut on aikoinaan sairastuttanut ja saanut ”epätasapainoon”, joten miksei lopullinen parantuminenkin voisi tapahtua sitä kautta?

Seuraavassa lainauksia Suomen vyöhyketerapeutit ry:n nettisaitilta sekä vyöhyketarpia.comista:

Jos kiinnostus heräsi tai muuten vain olet utelias tietämään enemmän, lisää voi käydä lukemassa alkuperäisiltä sivustoilta. Ja tottakai tulen tekemään postauksen omasta hoitokokemuksestani ja mietteistäni – toivottavasti keveämmin mielin!

Korostan vielä, että en suinkaan tarkoita, että pelkästään vyöhyketerapian avulla parantuisi tai että se olisi varsinainen hoitomuoto syömishäiriöön, vaan miellän sen enemmänkin ns. loppusilaukseksi tälle koko höskälle. Vasta kun fyysinen kunto riittävä, voi alkaa työstämään mieltä ja mielen ollessa oikeilla raiteilla fyysisen kunnon lisäksi, alkaa olemaan voiton puolella. En tiedä johtuuko tämä jatkuva stressi vain ja ainoastaan luonteestani vai onko se tavallaan ”jäänyt päälle” sairausvuosilta, mutta eroon siitä haluan joka tapauksessa:)