Niinhän siinä sitten kävi, että saimme sen kämpän. Siis kakkosvaihtoehdon, joka kuitenkin nyt tarkemmin ajateltuna on ykkönen. Heh. Alkuperäinen ykkönen vaikutti liian hotellihuonemaiselta ja oli liian pieni, vaikka muuten hieno pinnoiltaan olikin. Ei tarvitse varmaan edes mainita, että olen innoissani. Iloinen ja toiveikas. 

Kuitenkin samalla pelottaa ihan hirveästi, pakko myöntää. Omaan asuntoon muutto on yksi isoimmista askelista elämässäni, jonka olen harpannut. Äiti on aina ihan pikkutytöstä asti ollut niin lähellä minua, tiiviisti mukana elämässäni, että tuntuu oudolta, välillä jopa ihan mahdottomalta, ajatella tavallista arkea ilman äitiä. Kyllä, olen äidin tyttö. Olemme kokeneet niin paljon yhdessä, selvinneet niin monesta, olemme niin läheisiä, että muutto on molemmille kova pala. Toisten on ehkä vaikea käsittää, kuinka aikuinen tytär ja äiti voivat olla näin läheisiä.

Toisaalta tiedän, että on itsenäistymisen aika. Kerran se kirpaisee ja sitten siihen jo tottuu. Ja eihän minun yksin tarvitse omalle, uudelle sohvalleni käpertyä<3

Tänä viikonloppuna muutetaan äiti hänen asuntoonsa ja seuraavana viikonloppuna aloitamme Santun kanssa oman muuttomme. Asuntoamme pitää ehostaa hieman: maalailla ja sen sellaista. Toivotaan, että vuokraisäntä antaa maalata ruskeat ikkunankarmit valkoisiksi:D

Muuttolaatikoita pakatessa muistoja ja vanhoja asioita tulvii valtavalla voimalla mieleen. Ja kun padot aukeavat, tuntuu kuin voisin tukehtua omiin muistoihini – niin voimakkaita tunteet ovat.

Tänä syksynä ala-asteen ensimmäisenä päivänä juoksin tavallista lenkkiäni. Ohittaessani koulua nenääni leijaili ruokalan pöperöiden tuoksu. Tuo pelkkä tuoksu aiheutti minussa aivan yhtäkkiä sellaisen tunnemyllyn, että polvet olivat pettää alta: ruokajonot, likaiset pulpetit, siivousurakan jälkeiset pulpetit, kevätjuhlat, liidut, koululaiskalenterit, uudet valkoiset kaprit, Pokemon-lelut, välkät ja kirkkis, Tarjoustalon toppahousut, joulun alla saatavat kalenteripussit, koulun käytävien haju, koulupäivän jälkeiset lettuannokset (yksi, kaksi, kolme, neljä ja viides keskelle, kasa hilloa päälle), uusien koulukirjojen tuoksu, vanhojen kirjojen viestit edelliseltä käyttäjältä. On aivan mahdoton yrittää kuvata kaikkia muistoja, jotka kulkivat lävitseni noina muutamina sekunteina.

Paljon muistoja jätän myös tänne (vielä vähän aikaa) nykyiseen kotiimme. En kuitenkaan niin voimakkaita tai välttämättä niin kultaisia muistoja, emmehän ole äidin kanssa ehtineet asua täällä kuin nelisen vuotta. Sitä paitsi alanhan olemaan jo kokenut muuttaja: kolmas kerta häämöttää viikon päässä. Se suurin  ja vaikein muutos tuleekin olemaan omilleen muutto.

Onneksi äiti ei katoa elämästäni mihinkään, enkä minä hänen, vaikka eri osoitteisiin muutammekin.

Totta kai me innostuimme Santun kanssa saatuamme varmistuksen omasta kodista – minä eritoten. Niin ja unohtamatta äitiä, haha. Ajelimme kiertelemään huonekalukauppoja ja ostimme jo muutaman jutun tulevaan kotiimme. Paljon ei vielä voi sisustusta suunnitella, kun tosiaan se visiitti näytöllä oli aika pikainen aikataulusta jäljessä olevasta välittäjästä johtuen. Hän oli kuulemma jäänyt lukkojen taakse edelliseen kohteeseensa ja sen takia myöhässä. Paras tekosyy ikinä. Haha, noei. Mutta siis sitä sisustamista ja huonekalujen hankintaa voi alkaa kunnolla toteuttamaan vasta ensi perjantaina, kun saamme avaimet omiin kätösiimme.

Olen aina ollut sitä mieltä, että ovikyltti tekee kodin. Rakkaiden ihmisten lisäksi, haha. 

 Joku toinenkin on nähtävästi ollut lähiaikoina mietteliäällä päällä. Onhan se Vilillekin muutos: enää ei pääse takapihan ovesta pissalle, vain betoniselle parvekkeelle:D

Tässä lähipäivinä itkeä tihrustellessani ja muisteloissa möyriessäni alkoi lapsettamaan ihan kunnolla. Tai no olenhan minä ihan noin yleensäkin aika lapsenmielinen – en siis lapsellinen, mutten kyynistynyt aikuinenkaan. Omaan elämnfilosofiaani kuuluu yhtenä osana se, että pyrin säilyttämään pienen osan lapsenmielisyyttä itsessäni. En halua koskaan tulla kyyniseksi ja tylsäksi aikuiseksi, joka ei voi tai ei tee hassuja, lapsellisia juttuja. Tai ei osaa enää iloita lapsen tavoin pienistä asioista, kuten juurikin söpöstä pillimehusta.

Ei oma ajattelumallini tarkoita sitä, että heittäytyisin aivan kakaraksi ja takoisin kaupan lattiaa itkupotkuraivareissa vain sen takia, ettei tilillä ole enää rahaa siihen pillimehuun. Tottakai minun on toimittava ja käyttäydyttä myös kuten aikuinen: otettava vastuu omasta elämästäni. Se ei kuitenkaan estä minua säilyttämästä pikkuista ja uteliasta tyttöä sisälläni.

Ai niin. Joku varmaan ihmettelee, mitä ihmettä höpisen otsikossa peukalon palasista. Vaatiko vuokranantaja vakuudeksi vai palan peukusta? No hoho, ei. Olin vain hiukan vauhdissa töissä pilkontavuorossa ja siivasin sitten palan sormea ja kynttä pois. Näin tarkemmin ajateltuna kyseinen pala taisikin olla hieman kovettunut peukalon pää, joten ihan hyvä vaan:-)