Yritä nyt sitten tässä raahata huonekaluja kaupasta uuteen kotiin ja selvitä Ikea-reissuista hengissä ilman parisuhdekriisiä, pakata mukaan lähteviä tavaroita muuttolaatikoihin, kun tavaroita olisi kahdenkymmenen laatikon edestä, mutta tosiasiassa koppia on vain viisi, lajitella loppukrääsiä kirppikselle ja varastoon meneviksi, pilkkoa töissä kauheassa kiireessa kymmeniä kiloja jenkkiä, tomskuja ja kurkkuja ilman sormien menetyksiä (=tuottaa vaikeuksia meikäläiselle) ja hymyillä kuin Naantalin aurinko mammojen ja heidän vauvojensa)maissinaksuja sekä Piltti-rähmiä siivotessa, valvoa yöt läpeensä muutosta sekaisin olevan koiran haukuntaa ja kitinää, mahduttaa johonkin väliin salitreeni lenkkeineen. Ja kaiken tämän lisäksi pysyä vielä järjissä. 😀 Jokunen asiakas ehkä erehtyi luulemaan, etteivät kaikki muumini ole enää laaksossa, kun kassalla auoin suutani (en suinkaan haukotellut) ja jumppailin leukalihaksiania. Korvani kun ovat tolleet nyt reilun viikon aivan tukossa ja lukossa, eikä asiakkaiden tilausten kuulemisesta ei ole meinannut tulla mittään. Toivon mukaan kohta rupeaa korvissa (ei pliis päässä) naksahtelemaan.

Joku tokaisi minulle, että tuo nyt on vähän tuollainen rankka elämänvaihe. Nimenomaan vaihe, toivottavasti. Heh.

No, mutta onneksi asioilla on tapana järjestyä tai ne voi järjestää: miehet ovat kuin luotuja raskaiden huonekalujen raahaamiseen (senhän takia jokaisella sellainen pitäisi kai olla…) – samoin kuin niiden muuttolaatikoiden roudaamiseen, suostuttelutaitoni ovat (onneksemme) hioutuneet vuosien saatossa timanttisiksi, joten huonekalujenostoreissut eivät ole aivan niin raskaita kuin ehkä voisi kuvitella (todisteena alempana meidän uusi ja pinkki olohuoneenmattomme) ja sieltä Ikeastahan tosiaan voi ostaa niitä lipastoja, jos tavaransäilytystila uhkaa loppua, työt ja siihen liittyvät murheet pitää tai ainakin pitäisi jättää työpaikalle kotiin lähdettäessä (valitettavasti myös ne sormenpalat..), hauvalle voi ostaa sitruunapannan tai vaihtoehtoisesti itselle korvatulpat (jolloin en takuulla kuule enää sitä vähääkään). Ja, noh, nukkua voi sitten joskus myöhemmin. Näettekö? Kaikki järjestyy.

Maanantaina supersiivoojat saapuivat luuttuamaan ja puunaamaan pikkukolomme putipuhtaaksi. Oli joka sentin arvoista: asunto oli kuin eri suursiivouksen jälkeen! Kiitokset parhaimmalle äidille, joka siis toimi maksumiehenä, ei suinkaan siivoojana<3 Nyt on mukava alkaa pikkuhiljaa (tai oikeastaan mahdollisimman nopeasti) luomaan kolosta kotia. Olemme saaneet melkein kaikki huonekalut ja kodinkoneet jo hankittua, vain muutamia juttuja puuttuu. Tietenkin myöhemmin ajan kanssa sisustusjuttuja ja muita koristehommeleita hankitaan, mutta suuret linjat alkavat olla kunnossa, jeejee.

Eteisen pikkupöytä vetolaatikkoa vailla valmiina. Vaikka kuva onkin lavastettu (siis tuon vasaran osalta), myönnän, mutta olen oikeasti aika haka huonekalujen kasaamisessa. Pystytin edellisessä asunnossamme meidän kolme olohuoneen laatikostoa, kun tyttöjen kesken asuttiin. Äidistä ei suoraan sanottuna ole mihinkään sellaiseen, missä pitää lukea ohjeista ja väännellä muttereita. 

 Minä keskityin muun asunnon somistamiseen Santun rakennellessa:)

Ja viimeiseksi asia, jota rakastan asunnossamme: ikkunalauta. Miksikö? Siihen saa loistavasti aseteltua kameran itselaukaisimella ja näin ollen asukuvien ottaminen helpottuu – kenties myös lisääntyy, jos saan mahdutettua elämääni muutakin kuin kodin ja työpaikan väliä ravaamista ryysyissä:D

Tänään vielä rutistus töissä ja huomenna perjantaina siintää vapaapäivä! Kröhä alkaa olemaan jo melkein historiaa ja nyt aamulla ajattelin reilu viikon tauon jälkeen suunnata varovaisesti taas lenkkipolulle. Tiistaina salitreeni kulki ihan kivasti, vaikka en kovin rankasti viitsinyt itseäni vielä rääkätä. Ehkä tästä päästään taas elävien kirjoihin pikku hiljaa:)