Uncategorized

Onnen siipaleita.

Huhhei! Hyppäsin ylös punkasta kellon soidessa nollaneljäkolmeviisi ja siitä lähtien olen touhunnut taukoamatta jotakin. Puursin ahkerasti töissä, pahoitinpa siellä hieman mielenikin, kotona ehdin olla sen verran, että vetäisin nassuun kalkkunanakkeja (:D) ennen kuin huristelin salille puoli neljän aikoihin. Päivän päätteeksi vietin vielä äidin kanssa laatuaikaa, mitenkäs muutenkaan kuin shoppaillen –  ja ketsuppia ostaen. Kiitos äiti ketsupista! Niin ja uudesta, kutkuttavan lämpimästä talviparkasta. Ja hiuskorusta. Hihii.
Tunnustan, että bloggailen täällä koneen ääressä jo yöpuku päällä. Omalta osaltani tämä päivä rupeaakin olemaan jo pulkassa, vaikka kello veivaakin vasta kaksikymmentä yli kuutta. Eilinen päivä meni kuin sumussa väsymyksen ja jännityksen vuoksi, ehkä siihen saattoi vaikuttaa lauantaiyön juhliminenkin, eikä tuo naattiolo vielä kokonaan korjautunut viime yön kahdeksalla nukutulla tunnilla. Varsinkaan, kun joku pelästyttelee keskellä yötä kaappaamalla minut yhtäkkiä kainaloon, haha. Ja Santtu siis oli itse aivan unessa, kuulemma nähnyt jotakin painajaista (ja halunnut suojella siltä myös minua?:D). 
Usein jos minulle on tapahtunut jotakin mukavaa, olen tullut iloiseksi jostakin tai jokin tietty kokemani tunne on ollut ihana, minulla on tapana muistella tuota juttua pitkään. Illalla sängyssä maatessani saatan vielä monen kuukaudenkin jälkeen miettiä esimerkiksi toisen kanssa käytyä keskustelua, joka on jollain tapaa saanut minut onnelliseksi. Ikään kuin elän muistoilla.
Viime lauantai oli tällainen päivä – kokonaisuudessaan. Myös te taisitte saada osan ilonpurkauksestani edellisessä postauksessa:) Oli ihan huippua käydä oopperassa äidin kanssa ja juhlia parasta ystävää yö myöhään, mutta kaikkein ihaninta oli se tunne, joka minulla oli koko lauantaipäivän: elämä suorastaan pursusi minusta ulos!
Mitä jos jakaisin palan viikonlopustani kanssanne?

En ole kovin kokenut oopperassakävijä. Olemme äidin kanssa käyneet katsomassa baletteja ihan siitä asti, kun olin pikkuinen tyttö, mutta oopperat eivät ole niinkään kiehtoneet minua. Vaikka nyt kyllä ihmettelen, miksi eivät? Taikahuilun nähtyäni ooppera merkitsee minulle muuta kuin pitkäveteisyyttä ja pepun puutumista. Se merkitsee suurta nautintoa. Ai että, kuinka sivistyneeltä tuntuukaan, hehe. Mutta ihan tosissaan, tutustukaa! Me aloitimme äidin kanssa Robin Hood -oopperasta, joka oli koko perheen ooppera ja etenimme Taikahuiluun, seuraavaksi varmaan sitten vielä astetta ylemmäs.

Taikahuilu kesti reilu kolme tuntia ja ilman väliajan hiukopalaa ei loppuosaan olisi kyllä jaksanut keskittyä. Äiti otti kahvin kanssa valkosuklaaleivoksen…

…ja minä päädyin suklaamousseen. Maistoin kyllä äidinkin leivosta ja meinasi viedä kielen mennessään – onneksi sain napattua kiinni viime hetkellä!

Kotona odotti valmis illallinen ja katettu ruokapöytä kynttilöineen ja taustamusiikkeineen. Ihan mahtavaa!

Syötyämme lähdimme Santun kanssa syntymäpäiväsankarin luokse.

Oli harvinaista herkkua saada kaikki omat tyttöni (ja pari poikaa) saman pöydän ääreen. Olin hurjan onnellinen koko illan, siitä huolimatta, että jouduin namien sijaan napsimaan särkylääkkeitä vatsakipuun. Illalla lähdimme vielä kotikaupungin hurjaakin hurjempaan yöelämään. Ensimmäistä kertaa tunsin itseni jotenkin hiukan, noh, vanhaksi, kun katselin baarissa tanssivaa porukkaa. Pitää olla varovainen, etten kehitä tästäkin kriisiä itselleni (bongasin ihan varmasti muutaman uuden rypyn nassukastani tänä aamuna), haha. Vähintääkin yhtä ihanaa oli kyllä palata yöllä omaan pesään ja syödä kolmelta yöllä ruisleipää ja juustoa.

Sunnuntaina meikätyttö pomppasi puoli kahdeksan ylös. Jep, nukkuminen ei ole ikinä ollut minun juttuni. En vain osaa nukkua pitkään, vaikka olisinkin valvonut ja nukkumaanmeno venähtänyt. Ja voitteko kuvitella, selviydyin salillekin tasan yhdeksäksi. Taidan olla jotenkin viallinen:D

 Vähän hirvitti alkaa leipomaan viikonlopun toiselle syntymäpäiväsankarille synttärimokkiksia juurikin väsymyksen vuoksi. Santtukin oli aika nuutuneessa olotilassa. Mutta eipäs poltettukaan koko taloa, ei edes osaa asunnosta. Mokkiksistakin tuli syömäkelpoisia, oikeastaan aikas herkullisia – vaikka itse sanonkin.

Siivoamisessa me emme ole sitten ehkä ihan niinkään lahjakkaita – tai ainakaan se ei tule luonnostaan. Lauantainahan paikat puunattiin taas putipuhtaiksi (tiskipöytää myöten), mutta sunnuntaisen leivontatuokion jälkeen näkymät olivat hiukan erilaiset… hupsis! Äiti muuten räjähti nauruun, kun näki tiskipöytäsotkukuvan. Ei taitanut tulla kovin suurena yllätyksenä, heh.

 Vihdoin ja viimein ovi kolahti ja se ei merkitse mitään muuta kuin iltapala-aikaa! Eilisen tapaan taidan painua pehkuihin jo kahdeksan tietämillä. En ole vielä tavannut ihmistä, joka ei olisi ihmetellyt sitä, kuinka pystyn simahtamaan puolessa minuutissa kello kahdeksan illalla, hehe. Muita iltaunisia siellä ruudun toisella puolella?

Night night<3

Ps. Mitä pidätte blogin uudesta bannerista? Onko tama huva vai paha?:-)

2 thoughts on “Onnen siipaleita.

  1. Elämän pienet ilot. Arki. Joku jonka kanssa jakaa kokemukset. Upeaa 🙂
    Ah, mun niin pitäisi ottaa sulta oppia tossa ajoissa nukkumaan menemisessä. Mulla on karannut lapasesta koko touhu nyt kun oon ollut kipeenä eikä ole aikaisia aamuherätyksiä 😛
    Mut nyt nukkumaan!

    Tykkää

  2. Jep, ihan tavallinen arki on oikeasti aika ihanaa:)
    Olen muuten aika hyvä kouluttamaan ihmisiä iltaunisiksi, Santtu on jo melkein valmista kauraa;D

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s