Olen aina tähdännyt korkeamalle. Oikeastaan lähes kaikissa asioissa. Nominatiivi ei ole ikinä riittänyt minulle. Paremmin, nopeammin, ahkerammin, taitavammin, kekseliäämmin, kauniimmin. En ole niinkään kiinnittänyt vaatimusasteikkoani muihin, toki vertaillut, mutten pääasiallisesti ikinä pyrkinyt olemaan parempi kuin muut. Olen pyrkinyt vain täyttämään omat vaatimukseni, itselleni asettamani tavoitteet. Tietysti niihin on vaikuttanut osaltaan monet ulkopuoliset tekijät, kuten vaikkapa vallalla oleva käsitys kauneudesta, mutta koskaan en ole ottanut suoranaisesti vastaan toisen asettamaa vaatimusta. Millään tavoin ei esimerkiksi äitini ollut edes osasyyllinen hulluudeksi menneeseen oikispänttäykseen tai koko peruskoulun ja lukion kestäneeseen, kokeista johtuneeseen stressiin, itkuun ja pelkoon.
Paitsi ihan vain kerran kolmannella luokalla, kun olin saanut kellokokeesta 12½ / 24 pistettä ja opettaja kirjoitti siitä keltakantiseen reissuvihkoon minun purskahdettuani nakkikeittolautasen äärellä itkuun kesken koulupäivän. Silloin äiti moitti. Vähän. Itkemistäni. Ihmetteli, mikä viisareissa on niin monimutkaista.
Pidän itseäni yleisesti realistina. Tai ainakin pidin. Toki osaan haaveilla, pilvilinnojen rakentelu on kivaa ajanvietettä, suhtaudun asioihin usein liiankin tunteella ja saatan unohtaa hetkellisesti järjen äänen, mutta pääasiassa rakennan ajatteluni kuitenkin tosiseikkojen varaan. Olen kuitenkin joutunut muuttamaan käsitystä itsestäni, jollain tavoin muokkaamaan identiteettiäni. Jos jatkuvasti tähtään täydellisyyteen, komparatiivin sijaan tavoite on superlatiivi ja vähän enemmänkin, olen eittämättä kaikkea muuta kuin tosiasioihin nojautuva ihminen. Kaukana realistista.
Paremminkin minua kuvaa sana perfektionisti. Niin surulliselta kuin se kuulostaakin – ainakin omaan korvaani.
Välillä suututtaa, kun joku letkauttaa ohimennen suupielet hymyssä, että haha joo mäkin olen tällainen pikkuperfektionisti, siis en yhtään tykkää kun sukat lojuu lattialla. Ensinnäkin, se ei ole naurunasia. Se on aika vakavaa. Se äärimmäinen perfektionismi. Toiseksi, jos oikeasti tietää, millaista on elää jatkuvasti tavoite täydellisyydestä taakkana, ei varmasti tee mieli tuota ominaisuutta suuremmin levitellä – varsinkaan vitsin muodossa, saatika kehumistarkoituksessa. Toisinaan ihan tuntuu, että nykyisin on jollain tavoin muodikasta kertoa olevansa vähintäänkin perfektionismiin taipuvainen. Tiedättekö, samaan tapaan kuin se, että kerrot kolmen miehen alkaneen tappalemaan sinusta baarissa. Ei sinänsä hauskaa, mutta jollain tavoin kuitenkin itseä mairittelevaa. Tosiasiassa todellinen perfektionismi on lähes aina yhtä helvettiä. Se on kaukana terveestä tavoitteellisuudesta ja itsensä patistamisesta. Kukaan muu kuin toinen samoin tunteva ei voi tietää, millaista on itkeä huonosti mennyttä sanakoetta niin, että miltei oksentaa, valvoa yöt miettien seuraavan päivän tarkoin aikataulutetun ohjelman toteutumista tai kun tuntee, että ruumiin pitäisi ennemminkin olla hiottu taideteos kuin koti.
Tuntuu, etten koskaan ole osannut olla jo saavutettuun tyytyväinen. Mielessäni maalailen jo jotain suurempaa, parempaa ja toisaalta samalla pelkään pahinta tulevaisuudelta. Päättäjäispäivinä mietin jo hiljaa mielessäni, kuinka kerään motivaatiota seuraavaan syksyyn ja kuinka haluan saavuttaa mahdollisimman monta kymppiä lisää tasaiseen ysirivistöön. Nykyään minun on vaikea ottaa positiivista palautetta vastaan esimerkiksi ulkonäöstäni tai kirjoituksistani, vaikka ihanat sanat toisaalta hellästi sivelevätkin henkisiä itseinhon arpiani ja todella arvostan jonkun jaksaessa lukea juttujani. Vaikeaa se on sen vuoksi, että ajattelen pian kuitenkin varmasti paisuvani, muuttuvani vähintäänkin monsteriksi tai vastaavasti menettäväni kyvyn (tai kiinnostuksen) tuottaa edes jonkinlaista tekstiä. Minulle ei riitä ikinä vastaus ihan kiva tai ihan hieno. Ilmaus jää häiritsemään. Sen epämääräisyys ja vajavaisuus. Mitä jää puuttumaan täydellisestä?
Tietynlainen ihmistyyppi. Muiden joukossa. Onneksi täydellisyyden tavoitteluun taipuvaista luonnetta voi kouluttaa. Opettaa alistumaan oman, rehellisen tahdon edessä. En minäkään nyt oikeasti halua istua maha kipeänä tuolilla kuin tatti sen vuoksi, että pelkään vaatteideni menevän ryppyyn – jolloin olisin hei niin epätäydellinen. Haluaisin oikeasti riekkua, pomppia, kiipeillä tuolilla, nostaa polvet koukkuun ja huokaista syvään. Ja niin teenkin – kotirytkyt päällä, heh.
Olen tajunnut, etten oikeastaan saavuta tähtiin kurkottelulla mitään, ainakaan onnellisuutta. Voin olla täydellinen ihan vain tällaisena, Elinana.
Sitä paitsi, herkkyys, kiltteys, älykkyys, ymmärtäväisyys ja empaattisuus ovat usean perfektionismiin taipuvaisen muita ominaisuuksia. Aika ihania sellaisia, vai? Enkä puhu tällä kertaa oman kokemuksen äänellä, vaan ihan empiirisen tutkimukseni ja havainnointini kautta. Hehe.
Oletko sinä huoleton huithapeli vai tähtien tavoittelija? Onko sinulla omia, hassujakin kokemuksia jaettavaksi?
Elina Heidi Rinkeli 
Yllättäen samaistuin taas tekstiisi.
Lähdin kirjoittamaan sinulle vastausta, mutta huomasin taas rustaavani pieni muotoista novellia 😛 Deletasin tekstin. Mun täytyisi opetella tiivistämisen jalotaito.
Minulle on vähän liiankin tuttua tuo kokeita edeltävä paniikki: hengenahdistukset, itkukohtaukset, täydellinen epätoivon tunne, loputon stressi jne. Peruskoulun päättötodistusta koristaa 9.7 keskiarvo. Se kertoo minulle tällä hetkellä vain sen, etten viettänyt aikaa kavereiden kanssa hauskaapitäen, vaan lukkiuduin huoneeseeni koulukirjojen kanssa.
Nykyisin olen oppinut olemaan armollisempi itselleni. En vaadi enää itseltäni ylisuorituksia. Hyvä on tarpeeksi hyvä. Ei aina tarvitse olla erinomainen…saatika paras. Tämä on tapahtunut vuosien saatossa, oppimalla menneestä. Katsomalla taakse päin ja huomaamalla, että vaikken olisi aina ollut ”erinomainen tai paras” kaikessa mihin ryhdyin, olisin silti ihan tässä samassa pisteessä elämääni. Vääntämässä gradua. Lisäksi minulla saattaisi olla paljon, paljon enemmän hyviä muistoja ystävien kanssa, jos en olisi kuluttanut kaikkea aikaa lukien ja vaatien itseltäni liikoja..
Yhteenvetona: Täydellisyyteen taipuvaista luonnetta voi todellakin kouluttaa. Usein tämä ”kouluttaminen” saattaa jopa tapahtua ihan huomaamatta. Sen tekee ”elämänkoulu”. Kokemus. Varttuminen. Oppii näkemään asioita eri perspektiivistä 🙂
Uskon, että sinäkin opit vuosien saatossa ”ottamaan rennommin” ja opit ettei se (todellakaan) tarkoita, että olisit menettänyt kaiken motivaatiosi tai että sinusta olisi tullut laiska 🙂 Sitä oppii, ettei elämä ole niin vakavaa.
-A
TykkääTykkää
…niin ja tähän väliin olisi varmaan paikallaa pahoitella mun AIVAN järkyttävää suomen kieltä :O
En ole viiteen vuoteen joutunut kirjoittamaan mitään (blogikommenttien lisäksi) suomeksi ja äidinkieli on täysin ruostunut. Järkyttävää lukea omia tekstejä näin jälkeen päin 😛
-A
p.s. Mahtavaa, oot saanut sanavahvistukset poistettua!!! Jipiiiii 🙂
TykkääTykkää
''Toiseksi, jos oikeasti tietää, millaista on elää jatkuvasti tavoite täydellisyydestä taakkana, ei varmasti tee mieli tuota ominaisuutta suuremmin levitellä''
TykkääTykkää
Blogini on itseäni varten, vaikka tiedän toki muidenkin tätä lukevan. Omien tunteiden ja elämän läpikäymistä varten. Jos tällä lainauksella tarkoitit piikitellä minua, kirjoittaneeni itseni pussiin, olet hakoteillä. Joskus ikävämmistäkin asioista on puhuttava ääneen. Se ei ole tarkoittamaani levittelyä.
Toivon, että käsitin kommenttisi tarkoituksen väärin:-)
TykkääTykkää
Itse asiassa olen jo oppinut ottamaan rennommin! Ja se on siiistiä!! Kiitos jälleen A kommentistasi, olisit vain antanut tulla lyhentämättömän version;) Nautin aina, kun saan lukea kommentointiasi. Niissä on aina sisältöä.
Kielessäsi ei ole mitään vikaa, pöh. Sujuvaa soljuntaa joka kerta, usko pois! Ja tosiaan, vihdoin sain sanavahvistushirviön pois:-)
TykkääTykkää
Kiva kuulla, että rennommin ottaminen sujuu jo 🙂 Se tekee elämästä kummasti paljon mukavampaa.
Sitä huomaa, ettei muiden ihmisten arvostus tai rakkaus siitä mihinkään vähene, vaikka joskus olisikin ”vain” keskiverto eikä aina ihan huippu. Eikä myöskään oma arvostus itseä kohtaan.
Joskus vain niiden realististen tavoitteiden itselle asettaminen saattaa olla vaikeampaa kuin kuvittelisi… realiteetit saattavat hämärtyä eikä enää tajuakaan, kuinka sitä välillä elää ihan eri maailmassa kuin muut.
Vaikkei pitäisikään vertailla itseään muihin, niin joskus kontrasti auttaa hahmottamaan asioita.
On kiva laskeutua välillä alas pilvilinnoista ja huomata, että ihan tavallinen ”taviksen” elämä on aika hitsin kivaa. Helpompaa, hauskempaa ja kevyempää 🙂
Aurinkoista loppuviikkoa! Helsingissä ainakin paistaa aurinko, ihanaaaaaa 🙂
-A
TykkääTykkää
mä oon oppinut vasta ihan lähiaikoina, sanotaanko viimeisen vuoden sisällä pois siitä äärimmäisestä perfektionismista. en tiedä olenko sinulle ikinä kertonut, mutta olen sairastanut pitkän anoreksian ja tavallaan siitä toipumisen myötä käsi kädessä olen oppinut hellittämään täydellisyydentavoittelussani. olen ollut aina tunnollinen ja halunnut olla hyvä, mutta syömishäiriön seurauksena tämä piirre otti vallan elämässäni. se ulottui kaikkialle, paljon muuallekin kun kehon ja ruuan kanssa pelaamiseen.
vaikka suuri syy nykyiseen rennompaan suhtautumiseen elämään on syömishäiriön voittaminen vihdoinkin, iso osa on myös tietoisella ajatustyöllä. ja sillä aikuistumisella. uskon että elät itsekin näiden kaikkien asioiden kanssa niitä kriittisiä vuosia ja pikku hiljaa muutut sallivammaksi. ja täytyy myös muistaa että sitä on mitä on ja se pitää jollain tasolla hyväksyä. loputtomasti itseään ei voi lähteä muuttamaan, muuten hävittää itsensä.
mulla on jotenkin semmonen olo että oisin kauan kadoksissa ollut pikkusisko 😀 me ajatellaan ja ollaan koettu niin pelottavan paljon samankaltaisia juttuja
TykkääTykkää
Mitä pyykinpesuainetta teillä käytetään vaatteiden pesuun?
TykkääTykkää
Siis aivan samaten mulla tuo, että sairauden myötä piirre vahvistui aivan uusiin mittasuhteisiin, vaikka aina olenkin ollut tunnollinen ja halunnut olla hyvä.
Todellakin, ihmeellistä, miten meidän ajatukset ja kokemukset kohtaa näin! Kaikki, mitä nytkin kirjoitit on aivan kuin omasta suustani. Ehkä olenkin sun kadoksissa ollut sisko:)<3
TykkääTykkää