Uncategorized

Hirveän hyvää.

Omena on pyöreä. Elina on iloinen.
Oikeasti. Kaksi tiukkaakin tiukempaa faktaa. 
Rakastan kirjoittaa pohdiskelevia tekstejä. On aivan mieletöntä, kun onnistuu vangitsemaan jonkin tunteen, ajatuksen tai oivalluksen tekstiin juuri sellaisena kuin se omissa ajatuksissa esiintyy. Tai on väärin ehkä käyttää verbiä vangita: ennemminkin suostuttelen mielen liikkeet muotoutumaan sanoiksi. Omista kokemuksista ja tuntemuksista kirjoittaminen on rankinta. Se imee voimat. Etenkin vaikeiden asioiden käsitteleminen kirjoittamalla on rankkaa, mutta myös palkitsevaa. Näin pimeällä ja harmaalla ilmalla väistämättä mieleni syytää jatkuvalla syötöllä synkempää tekstiä. Ja se käy ihan oikeasti työstä. Mutta minkäs teet, kun ajatus vain juoksee kuuntelematta minua. Kirjoittaessa kun ei voi liikaa jarrutella, on vain annettava tulla.
Elina on kuitenkin oikeasti eloisa persoona. Paljon muutakin kuin syntyjä syviä päivästä toiseen pohtiva nurkassa nyhjöttäjä. Naurava. Hupsu. Ilmeikäs. Eläväinen. Sellainen kärsimätön kiiruhtaja, jolla on aina jokin projekti meneillään. 
Tiedän, että monet pitävät juurikin oivaltavista teksteistäni. Tai sellaisiksi niitä ainakin on kuvailtu. Olin jo täyttä häkää lenkillä pohtimassa, kuinka haluan kirjoittaa seuraavaksi järjestämästäni isin halloween-päivällisestä. Muistella tekstissäni ensimmäisiä itse pyörittelemiäni 38 lihapullaa, parin kilon muusikasaa, kuutta desiä hiukan vain palannutta ruskeaa kastiketta ja isin hymynaamaa. Kunnes tajusin, että ehkä joku jossakin odottaakin minulta jälleen niitä syntyjä syviä typerän, pinnallisen halloween-päivälliskuvailun sijaan.
Juoksin muutaman kilometrin ja tajusin, missä taas mättää. Luiskahdin jälleen kerran elämään elämääni muiden kautta: mitä muut ajattelevat, ovatko muut varmasti tyytyväisiä, vai pettyvätkö he totaalisesti tekstiini. Aha. Mitä jos kääntäisin katseen omaan napaani. Harjoittelisin taas vähän itseni kuuntelua, antaisin tilaa omille haluilleni. Eikö?
Koska minulle tällä isin halloween-päivällisellä oli merkitystä. Hyvinkin paljon. Päivä oli ikimuistoinen, uskallan nyt seuraavana päivänä sanoa jopa onnistunut. Kuitenkin psyykkisesti rankka. Muistojen kohtaaminen verottaa henkisiä voimavaroja paljon, vaikka yllätyksekseni huomasinkin kipeiden muistojen korvautuneen kullatuilla. Nyt olen jälleen yhden askeleen elinamaisempi. Yksi särö on liimattu taas paikalleen. En ole moneen vuoteen tuntenut olevani näin ehjä!
Siispä antakaa minun näyttää teille höpsömpi ja arkisempi puoleni;

Olen ollut aina kova tyttö askartelemaan, piirtämään, leikkelemään, väkräämään, luomaan omaa. Vieläkin melkein kaksikymppisenä mielessäni kaikuu isin ja äidin sanat: omatekemä on aina kaikkein arvokkainta. Tottahan se on – yhäkin. Sellaisessa näkyy rakkaus. Huomaattehan, piirtämäni kurpitsa suorastaan henkii rakkautta ja välittämistä, heh. Menun sisällöstä nyt puhumattakaan.

Santtu oli taitava ja taiteili kärpäset kuin vanha tekijä. Kyllä huomaa, että poika käynyt kuviskoulua! Jos näillä kärpäsillä ei tehdä vaikutusta appiukkoon, niin ei sitten millään.

Stressasin lihapullien kohtaloa aivan turhaan. Maukkaita tuli, vaikka veikan epäluuloinen katse antoikin ehkä muuta odottaa lihapullien tullessa uunista. Kanamuna ja neste olivat puskeneet ulos kaapista puuttuvien korppujauhojen vuoksi. Tulipahan ainakin bodarinuorukaisille ja vanhemmalle salikonkarille proteiinipitoisia mutapalloja, heh. Kaiken hyvän lisäksi ruoka ei edes loppunut kesken! Äiti oli kuulema käskenyt veikkaa hillitsemään ruokahalujaan, jotta kaikille varmasti riittäisi lihapullia. Kolme jäi yli – ne katosivat myöhemmin äidin suuhun. Taktikointia?

Minulle lihapullat ovat vanhoja kamuja, äidin tekemät erityisesti. Lihapyöryköistä puhuttaessa mielessäni syntyy assosiaatio sairausvuosiin. Montako pyörykkää kirjataan ateriasuunnitelmaan? Minä syön pullia, en enää ikinä pyöryköitä. Piste.

 Veikka-parka.
 Halloween-muusi keitetyillä sormilla. Heh. Itse nappasin peukun.

 Hammassalaattia.

Käsivarsi meinasi unohtua uuniin liian pitkäksi aikaa ja viime hetkellä muistin pelastaa sen mustumiselta.

Itsehän uskalsin syödä kärpäsen.
Ottaen huomioon, että tämä oli ensimmäinen kokonainen ateria, jonka olen valmistanut alusta loppuun itse (vain pienellä avustuksella), mielestäni onnistuin aika hyvin. Vain kurakastike hiukan paloi pohjaan, mutta ehkä se toi vain sopivasti todentuntua – ei kai se kuravellikään oikeasti mitään kovin tasaista ole? Hiukan jäi harmittamaan, että unohdin veren pöydästä. Santtu lohdutteli, että kyllä hänelle verirahka iltapalalla maistuu. Oma Edwardini, heh.
Eilistä oli mukava muistella, mutta todellisuus kutsuu. On pakko käydä vihdoin tiskivuoren kimppuun, joka sekin muuten muistuttelee eilisestä. Onneksi on seurana Keränen, jonka hain meille hoitoon päivällä. Toinen tuijottelee tälläkin hetkellä peiliin ja vahtii omaa kuvaansa silmä kovana. En taida saada tiskausapua… 
Huomenna on jänskä päivä, mutta siitä lisää myöhemmin:-)

6 thoughts on “Hirveän hyvää.

  1. Tiedätkö, Elina, mä rupesin lukemaan ja ihastuin sun blogiisi alunperin juurikin sen takia, ettei kirjoituksesi käsitelleet mitenkään syömishäiriötä (joskin olin tietoinen taustastasi muiden blogien kommenttibokseihin jättämiesi kommenttien takia) tai muita rankkoja asioita, vaan kirjoitit niin mukavan eläväisesti ja positiivisella vireellä ihan arkisista asioista.

    Tekstejäsi on aina mukava lukea, oli niiden aihe mikä tahansa. Kevyempää, rankempaa, pidempää, lyhyempää, pohdiskelevaa, ihanan kevyttä, hassun hauskaa…tekstisi soljuu aina mukavasti eteenpäin ja nappaa mukaansa, oli aihe mikä tahansa.

    Tärkeintä on, että kirjoitat blogia lähtökohtaisesti itseäsi varten. Kirjoitat juuri siitä mistä haluat, juuri niin usein tai harvoin kun tahdot ja juuri sillä tavalla, kun sinulle on luonnollisinta 🙂

    Me lukijat vain kiitämme siitä, että haluat jukisesti jakaa pohdintojasi ja päivittäisiä tapahtumiasi.

    -A

    Tykkää

  2. Mustakin sun tekstejä on aina kiva lukea! 😀 Enkä usko että kukaan alkaa näitä silleen syynäämään, että onko tarpeeksi sellainen tai sellainen. Erilaiset ja myös vaihtelevat tekstit on vaan virkistäviä. Tää oli taas ihana postaus ja toi menu on ihan superhellyyttävä, vaikka tavallaan karmiva tietenkin (; ❤ Ihanan näköisiä luomuksia! Ja sulla on aika ovela äiti 😀 Voisitko tehdä semmosen kuva postauksen itsestäs vuosien varrelta? Ois kiva nähä vanhoja kuvia lapsuudesta (ehkä jopa vauvasta) tähän päivään. Ja mistä muuten blogisi nimi tulee? Alku nyt ainakin selvästi sun oikeasta nimestä, mutta entäs Heidi ja Rinkeli? 🙂

    Tykkää

  3. Hei, kiitti! On taas varmempi olo blogin suhteen(:

    Periaatteessa joo, voisin tehdä, mutta en tiedä toteutuksesta. Ei hajuakaan, missä kaikki vanhat valokuvat muuton jäljiltä ja jotenkin ehkä tuntuu turhan henkilökohtaiselta. Mulla tulee sanasta vauvakuva heti mieleen eräs ”onnistunut” otos, jota häpeän vielä tänäkin päivänä, haha. Äh, en tiedä. Pitää pohtia yön yli;D Mutta sinänsä hieno ja kiva idis!

    Jep, Elina on nimeni. Heidi on toinen. Inkeri kolmas. Pikkusena kutsuin itseäni aina Elina Heidi Rinkeliksi, Elina Heidi Inkerin sijaan. Sujahti suuhun aina vahingossa:-)

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s