Uncategorized

Ongelmat ovat kohdattaviksi.

Se on paha tapa. Oikeastaan aika tyhmäkin tapa. Uskoakseni lähivuosina jokseenkin omaksuttu karttelukeino. Puolustuksekseni sitä voisi kutsua myös joissain tilanteissa itsesuojeluksi. Kyse ei suinkaan ole laiskuudesta, saatika saamattomuudesta. Ehkä se on itsensä armahtamisen harjoittelua. Joka vain tapahtuu aivan väärässä paikassa. Tai sitten olen vain pelkuri.

Elina, varaa nyt se lääkäriaika! Koska syödään uunilohta? Neuvottelitko jo siitä lomapäivästä? Kerroitko hänelle mielipiteesi? No, tiskasitko jo? Soititko siitä virhelaskutuksesta? Se autopaikka piti selvittää! Miltä sinusta tuntuu? Ota nyt se elämä haltuusi!
Kyllä, kyllä. Joskus vaikka. En vielä. En sitäkään – vielä. Kohta varmaan aloitan. Aivan kohta. Niin piti. En tiedä. Osaanko?

Eilen kohtasin kauan kaihertaneen ikävän, kun Vili tuli kylään.

Ihminen kohtaa vaikeita asioita väistämättä elämänsä aikana. Toiset mittakaavaltaan suurempia, toiset huomattavasti pienempiä. Kuitenkin ensimmäinen yhteen törmäys ongelman kanssa tuntuu sinä hetkenä aina yhtä hankalalta – sen kokoluokasta riippumatta. Toisaalta päällekkäiset ongelmat, oikeat ongelmaryppäät, tai aiemmin koetut – ja niistä selvityt – ongelmat voivat tehdä kohdattavasta hankaluudesta helpomman ja vähäpätöisemmän. Se ikäänkuin kutistuu jo koetun edessä.
Jos selvisin elossa sairaudestani, niin selviän minä takuulla tästäkin.
Ratkaisevaa on kuitenkin se, kuinka elämän eteen heittämään vastoinkäymiseen suhtautuu. Vaikka ongelmat ovat erilaisia, usein hyvin henkilökohtaisia ja tilannesidonnaisiakin, voi lähes kaikesta kuitenkin selvitä. Ihminen voi suhtautua ongelmiinsa hyvin eri tavoin ja tämä suhtautumistapa voi jopa vaihdella ongelmasta toiseen. Laajemmin ajateltuna usein perusluonne kuitenkin määrittelee raamit sille, kuinka henkilöllä on yleisesti ottaen tapana lähteä työstämään kohtaamaansa hankaluutta. 

Kohtasin huonon omatunnon, kun piilottelin sisällä Laamaselta ja muilta pihatalkoolaisilta.
Kohtasin vanhan, kuplivan ystävän siivouksen lomassa.
Kohtasin vanhat pelot, mutta söin silti kunnollisen välipalan.
Olen aina pitänyt itseäni periksiantamattomana, sitkeänä sisupussina, joka on saanut jo äidinmaidossa kyvyn rämpiä ylös upottavimmastakin suosta. Oma äitini on vahva nainen. Olen luullut olevani itsekin hänenkaltaisensa. Hetken se ongelma tuntuu maailmoja kaatavalta, ylitsepääsemättömältä muurilta edessä, mutta kohtuullisen tuumaustauon (eli hyvin nukutun yön) jäljiltä tuo muuri on kuin itsestään alkanut murenemaan ja valon säteet pilkistämään toiselta puolelta. Olen aina luottanut kykyyni nostaa nokka kohti taivasta ja nousta takaisin jaloilleni vastoinkäymisten sysättyä minut rähmälleni. Olen lukenut vahvuudekseni vahvan oman tahtoni.
Kaikki luettelemani onkin totta. Kysykää vaikka äidiltäni. Mutta miksi ihmeessä olen alkanut kuitenkin epäilemään itseäni?

Kohtasin muistoja lapsuudesta askarrellessani.
Kohtasin vartaloni peilistä.
Olen huomannut itsessäni muutoksia. Nimenomaan henkisellä puolella. Ehkä voimavarojen ehtymistä? En käy enää taistoon kuin mielipuoli. En tunne enää varmuutta itsestäni joutuessani myrskyn silmään. Vienokin tuuli keinuttaa jo liikaa venettäni. En jaksa enää kohdata ongelmia yhtä rohkeasti kuin ennen.
Olen alkanut välttelemään niitä. Olen oppinut sulkemaan ne pois ajatuksistani, mikä ei ole hyvä juttu. Olen löytänyt mielestäni syvältä sopen, jonne telkeän vaikeat asiat. Käsittelemättöminä. Niin arkiset kuin merkitykseltään suuremmatkin. Siirrän ja siirrän ja siirrän, kunnes en voi enää paeta. Silloin yleensä romahdan. Tai vastaavasti tajuan, ettei käytöksessäni ole ollut mitään järkeä. En minä hammaslääkärin soittoon kuole.

Kohtasin Elinan kuvista. Oivalluksen itsestäni.

Kuinka minä sitten vältän kolkuttavan omatunnon? Mistä haen oikeutusta käytökselleni? Kuinka hiljennän pään sisäiset syytöket saamattomuudesta, laiskuudesta, pelkuruudesta? Yhdellä ainoalla virkkeellä:
Minulla on oikeus, koska olen kokenut niin kovia.
Vaikka rehellisyyden nimissä tiedän, ettei se niin mene. Saan olla väsähtänyt, nuutunut, retuutettu ja mukiloitu – henkisesti. Minulla on oikeus välillä sanoa ei ja kieltäytyä. Mutten saa paeta. En saa jättää ongelmia käsittelemättä. En saa vain tyrkätä hankalia asioita pois ajatuksistani. Koska jokaisen ongelman takana piilee toinen ongelma, todellinen syy. En halua soittaa lääkärikeskukseen, sillä puhelimessa puhuminen on hankalaa – koska todellisuudessa valtava kauhu lääkäreitä kohtaan on jäännös sairaimmilta vuosilta. En saa unohtaa voimakasta Elinaa. Sillä myöhemmin sen löytäminen voi olla lähes mahdotonta.

Kohtasin ahdistusta.
Kohtasin rakkautta. Kohtasin Elinan aidon hymyn.
Kohtasin väsymyksen ja sen myöntämisen.
Santtu kohtasi iltapalalla elämänsä suurimman Jättiksen.
Ehkä tällä hetkellä tarvitsen vain tukea. Kannustusta kohdata asiat. Vastauksia kysymyksiin silloin, kun en vain itse kykene niitä antamaan. 
Enhän ole pelkuri? Löydänhän vielä puuttuvat palani? Onhan okei tunnustaa väsymys? Pyytää apua kehonkuvan kanssa? Olla itsevarma? Rakastaa itseään? Päästää elämä valloilleen kontrollin kynsistä?

Nyt aion lähteä kohtaamaan lihapullat.

15 thoughts on “Ongelmat ovat kohdattaviksi.

  1. Oot niin kaunis ja kirjotat kerta toisensa jälkeen aivan ihanasti! Sun postauksissa on aina ihan oikeeta tunnelmaa, kun sun kuvillakin on aina jotain kerrottavaa! Et ole pelkuri, löydät vielä puuttuvat palasi, on oikein tunnustaa väsymys, pyytää apua, rakastaa itseään ja vapautua kontrollin kynsistä! Ja on ihana kattoo noita kuvia, joissa hymyilet 🙂

    Tää ei liity postaukseen mitenkään, mutta mitkä on sun lempielokuvia? Vaikka kolme parasta 🙂

    Tykkää

  2. ”A”, soititko sä jo sille hierojalle (jonka luona käynnin lupasin maksaa sun puolesta jo yli vuosi sitten)? Kävitsä jo siellä silmälääkärissä? Ootko varannut jo ajan siihen haastatteluun? Selvitikö sen auto-asian? Hankitko jo ne talvikengät?
    En vielä. En oo ehtinyt. Soitan ens viikolla. Ööö, en. Piti, mutta…

    Juu'u. Kirjoituksesi osui ja upposi taas jälleen kerran.

    Anoreksiaa sairastaessani suoritin asioita kuin kone. Suoritin. Tein jatkuvasti jotain. Kaikki tekemättömät asiat häiritsivät ja kaikki rästissä olevat jutut tuli suorittaa pois alta -heti eikä kohta.

    Nykyisin tuntuu, että stressaan kaikesta. Oon väsynyt ja haluaisin vain unohtaa kaiken. Kaiken tekemättömän. Olla kohtaamatta pelottavia asioita. Päästä pois. En osaa enää tarttua tekemättömiin asioihin ja hoitaa niitä pois päiväjärjestyksestä. Tunnen itseni laiskaksi ja saamattomasti. Se ahdistaa ja lisää stressiä. Olin kuulemma lauantai yönä kello kolme yöllä herännyt ja sanonut poikaystävälleni (paniikissa), että ”Mun pitää tehdä huomenna gradua. Se ei valmistu ikinä! Mun pitää tehdä huomenna gradua”. En muistanut siitä aamulla mitään.

    Vaaka näyttää päivä päivältä enemmän. En ole enää alipainoinen. En ole ollut sitä yli vuoteen (mikä on tietenkin hyvä juttu). Paino nousee, ahdistus ja itseinho lisäntyy, mutta en silti jaksa tehdä asialle mitään. Ennen vaakalukema olisi ajanut minut lenkille, nyt menen jääkaapille. Tuntuu, että peli on jo menetetty. Ei musta ole mihinkään. Inhoan edelleen kehoani. Kilo kilolta enemmän. Ei se painon normalisoituminen ole mitään auttanut. Joo, olen armollisempi itselleni, mutta samalla olen menettänyt kaiken sen draivin, joka sai mut ennen tekemään asioita ja ottamaan itseä niskasta kiinni. Nyt mikään ei kiinnosta. En jaksa. En halua. Väsyttää, itkettää, masentaa. Kaksitoista vuotta taistelua syömishäiriöitä vasten ja tässä tilassa olen. Edelleen rikki sisältä. Tuntuu ettei missään ole enää mitään järkeä. Päältä päin kaikki näyttää olevan hyvin. Osaan teeskennellä reipasta. Osaan hymyillä, vaikka syvällä sisällä itken.

    Nyt ihmettelen, että mitä ihmettä oikein avaudun tänne sun kommenttiboksiin. Kommentti lähti ihan käsistä. Anteeksi.

    Nyt nukkumaan.

    Pidän blogistasi ja kirjoitat upeasti. Kirjoituksesi koskettavat ja usein niihin on pelottavan helppo samaistua. Toivottavasti sinä et kuitenkaan samaistu avautumiseeni.

    -A

    Tykkää

  3. Löysin blogisi just äsken ja jäin heti tähän yhteen tekstiin. Voi olla, hassua et kirjoitan sulle näin, mutta mulle tuli sellainen olo, joten sen teen 🙂

    Ensinnäkin kirjoitat älyttömän hienosti ja en olis voinut asioita itse paremmin tuoda esille. Haluun sanoa, että mun mielestä oot jo nyt älyttömän rohkea. Mä en ikinä pystyis kirjottamaan julkisesti noin henkilökohtaisista asioista, vaikka mäkin oon kokenut noita ihan samoja tunteita. Nostan hattua. On tärkeetä, että noista asioista kirjoitetaan ja kerrotaan miltä oikeesti tuntuu, koska sitten niistä voi päästä yli. Pääsee yli.

    Vaikka sun tekstissäs kirjoitat, että ei saa paeta. Pitää olla rohkea, niin kyllä silti saa väsyttää, tuntua pahalta, ahdistua. Ne on ihan normaaleita tunteita. Ne ei vaan saa vallata elämää. Täytyy vaan löytää asioita, mistä tulee onnelliseksi ja mitkä lievittää ahdistusta. Täytyy oppia tuntemaan itsensä ja voittaa pelot muiden avustuksella. Jos sua pelottaa soittaa hierojalle tai lääkäriin, mieti, sielläkin on vain ihminen. Sillä on voinut olla ihan samanlaisia tunteita ja ongelmia kuin sullakin. Ja kun soitat, voit vaikka pyytää, että saat pitää jotain ystävää kädestä.

    Tällainen aamuteen avustuksella kirjoitettu ajatuksen virta. Hyvää viikon alkua Sulle! 🙂

    Tykkää

  4. Sinäkin olet varmasti hyvin kaunis ihminen, kun kirjoitat näin ihanan kommentin. Kiitos hirmu paljon!:-)

    Apua, nyt laitoit pahan! Jos nyt laitan tähän kolme elokuvaa, niin herään ensi yönä ja tunnen vastanneeni sinulle väärin. Heh. Olen ihan oikeasti tällaisissa niiin huono. Lempparit on ihan tavallisia: Potterit ja Twilightit nyt ainakin on kivoja (:D), Black Swan oli hyytävä, mutta hyvä, Titanicia katsoin pienempänä valehtelematta kymmeniä kertoja. Lisäksi kaikki hömppäelokuvat ovat hyviä, kun ei jaksa keskittyä mihinkään järkevään, esimerkiksi High School Musicalit, haha. Olen vähän höpsö. Niin ja Oopperan kummituskin oli kiva, kun katsoin kesällä.

    Kaunis mieli. Tähän asti näkemistäni ehkä pysäyttävin elokuva. Täytyykin vuokrata se uudestaan.

    Tykkää

  5. Ei ole outo. Ymmärrän, että tällaisetkin asiat kiinnostavat.
    Tiedän, että todella monelle varsinkin parantumisvaiheessa satunnainen ahmiminen on tuttua. Eikä se sinänsä ole vaarallista, jos ei riistäydy ihan kokonaan käsistä. Keho vain kertoo, että energiavajetta on.

    Itselläni ei oikeastaan ole ollut ikinä ahmimista. Toki on tavallaan tehnyt mieli ja olenkin monesti sen sanonut ääneen: voisin syödä tämän päivällisen perään vaikka pitsan ja keksipaketin tältä istumalta, eikä tekisi edes tiukkaa. Ahmimaan en kuitenkaan konkreettisesti ole ikinä ryhtynyt. Tietysti olen saattanut ottaa ”ylimääräisiä” juttuja, juustoviipaleita, kinkkusiivuja, kokonaisia leipiä, banskuja yms, mutten ole sitä kokonaista keksipakettia ikinä (salassa) vetänyt.

    Tämä nyt ei tarkoita, että ahmiminen tekisi ihmisestä jotenkin huonomman tai heikkotahtoisemman, joskus tehtynä lihottaisi muodottomaksi tai mitään muutakaan. Ehkä itselläni kontrollintarve on vain aina ollut niin kamalan voimakas, mikä ei todellakaan ole hyvä juttu. Tai sitten olen syönyt yleisesti aika järkevästi. En tiedä.

    Täsmäsyöminen ja riittävä energiansaanti pitkin päivää ehkäisevät hallitsematonta nälkää, varmasti tiesitkin:-)

    Tykkää

  6. Voi A, tällä hetkellä tekisi vain mieli rutistaa sinua. Kiitos, kun jaoit tuntojasi. Se on oikein.

    Voin kertoa, että tiedän, miltä sinusta tuntuu. Tai oikeammin muistan tuon tunteen. Se ei ole läsnä enää, mutta elin samankaltaisen vaiheen itsekin. Tuntuuko, että elämäsi on kuin näytelmää? Teeskentelet iloista ja reipasta, näyttelet elämistä? Kuitenkin tiedät koko ajan itse, ettei se ole aito A. Sisältä on paha olla. Ihmettelet, kuinka joskus olet jaksanut innostua nyt niin vähäpätöiseltä tuntuvasta asiasta kuin tv-ohjelma. Oma keho tuntuu vankilalta, vaikka sinulle luvattiin, että kyllä se ahdistus helpottaa kun vain syöt ja paino nousee. Mielialakin kohenee aivan varmasti. Mutta ei. Tasajalkaa seisominen tuntuu yhtä vaikealta. Itsensä peilistä katsominen yhtä inhottavalta. Jotain tämänkaltaista?

    Nyt sun täytyy pala palalta ensin tiedostaa vaivaavat ongelmat. Jep, olen masentunut, MUTTA on silti lähdettävä ihmisten ilmoille (helpottaa vaikket uskoisi), kotona yksin möhnöttäessä se vain pahenee. Mieti oikeasti ammattiapua alkuun pääsemiseksi. Paino on noussut, MUTTA määritteleekö se sinua ihmisenä, tekisikö muutamaa kiloa pienempi lukema minusta oikeasti onnellisemman (ei ja ei). Heitä vaaka hemmettiin! Stressi painosta helpottaa ajan kanssa. Suosittelen myös sellaisten vaatteiden poistamista varastoista, jotka kiristävät, puristavat, muistuttavat painomuutoksista (kuten farkut). Ei saa paeta tosiasioita, mutta tässä tilanteessa, kun ei pysty oikein järkevästi käsittelemään asioita, oloaan saa helpottaa. Työstä oikeasti ajatustasi, pohdi näitä asioita. Voin sanoa, että stressi on yksi syy paisuneeseen oloon, osin myös isompiin lukemiin. Itse ollessani hyvin stressaantunut ja ahdistunut yhteen aikaan elimistö tuntui olevan aivan jumissa, keräsi nestettä, turvotti ja vaa'an numerot kasvoivat. Sitten heivasin sen hemmettiin.

    Pikkuhiljaa sykkyrä alkoi purkautumaan. Välillä huomasin, että naurahdin ihan aidosti. Oman hauvelin silittäminen toikin mielihyvää. Kaikki tämä tuli kuitenkin itselläni pakottamisen – ja tavallaan periksiantamisen – kautta. Periksiantamisella tarkoitan juurikin antautumista elämälle. Hyväksymistä, että tällainen olen, nyt on tällainen vaihe. Töitä on kuitenkin koko ajan tehtävä. Vaikka tuntuu aivan turhalta, että pakotat itseni näkemään kavereita, koska et kuitenkaan oikeasti siitä nauti, vaan haluaisit vain maata kotona, se kannattaa, on tehtävä. Aseta päivillesi selkeät raamit, syömisen, aktiviteettien ja nukkumisen suhteen. Aloita sillä elämisen opettelu.

    Usko itseesi, parantumiseesi. Muistelee oikeaa, vanhaa itseäsi. Millainen olit? Pidä maali mielessäsi. Anna itsellesi aikaa. Älä ajattele niitä kahtatoista vuotta. Koeta mielessäsi leikata ne pois. Leikittele ajatuksella.

    Ennen kaikkea puhu. Kerro ajatuksistasi, masennuksestasi, tunteistasi, itseinhostasi. Älä pidä kaikkea sisälläsi. Tiedosta ajatuksesi, mistä ne tulevat. Käsittele muistosi, toimintasi perimmäiset syyt – ammattiauttajan kanssa tai sinulle tärkeä ihmisen kanssa.

    En tosiaan tiedä, oliko tästä yhtään mitään apua. En ole varmaan ikinä kirjoittanut näin sekavasti ja epäjohdonmukaisesti. Kun tiedän tasan tarkkaan tunteesi, tiedä, kuinka sinun tulisi naksauttaa ajatus oikeinpäin, mutten vain yksinkertaisesti saa tuota tietoa ulos päästäni. Se on niin tunnepohjaista, ei niinkään konkreettista – vaikka sellaisiakin tekoja tarvitset. Muista kuitenkin, että tämä kaikki kirjoittamani kumpuaa vain omista kokemuksistani. Ei ole lääkärikirjatietoa. Löydä omat tapasi.

    Uskon kuitenkin vakaasti, että kaikki lähtee ajattelusta. Pohdiskele näitä asioita ihan oikeasti! Kyllä ihan varmasti löydät sen punaisen langan!

    Minun on ihan turha sanoa, että opettele rakastamaan itseäsi. Ei se niin vain käy. Tiedän. Opettele ensin kuitenkin vaikka olemaan sättimästä itseäsi. Anna itsesi olla. Anna itsellesi lupa. Opettele tulemaan toimeen itsesi kanssa.

    Tykkää

  7. Tuntuu tyhmältä antaa näin konreettinen vinkki. Tuntuu ehkä sinusta aivan idioottimaiselta, että kerron löytäneeni apua saliharjoittelusta. Mutta se on totta! Jos ei se ole sinulle ehkä tässä vaiheessa vielä ajankohtaista, ehkä myöhemmin? Itse tiedät tuoko se sinulle minkäänlaista apua, kun kokeilet.

    Salilla käynti on auttanut kehonkuvani kanssa: haluan olla voimakas, en rimpula. Auttanut syömisten kanssa: treenaus on turhaa ilman todella kunnollista syömistä. Syöminen ei ole yhtä kuin läski (höpöhöpö muutenkin), mutta nyt se on yhtä kuin lihaskasvu. Lihas taas merkitsee voimaa. Voima merkitsee niin fyysistä kuin henkistäkin voimaa. Henkinen voima on yhteydessä mielen hyvinvointiin? On syntynyt tavoite, selkeä päämäärä.

    Tykkää

  8. Kiitos tuhannesti, että kirjoitit! Kiitos jokaisesta sanastasi. Neuvoistasi. <3

    Sitä samaa sinulle:)

    Ps. Sinullakin on hieno blogi, kävi kurkkimassa;)

    Tykkää

  9. Ihan ensiksi: kiitos ja anteeksi 😛 Kiitos vastauksestasi, jota erityisesti arvostan, koska tiedän, että löpinä ei ole peräisin lääkärikirjoista tai pelkkää mututuntumaa. Sä oikeasti tiedät, mistä puhut. Niin ja anteeksi omasta purkautumisestani. Väsyneenä sitä aina kaikki fiilikset venyvät sinne ääripäähän; kun on huono olla, on äärimmäisen huono olla jne.

    Kirjoituksesi ei todellakaan ollut epäjohdonmukaista tai sekavaa. Sitä kirjoituksesi eivät ikinä ole.

    Kyllä, elämäni todellakin tuntuu yhdeltä suurelta näytelmältä, mutta on siellä niitä ihan aidostikin onnellisia hetkiä. Aidosti onnelliset hetket ovat poikaystäväni kanssa; hän on ainoa, joka tietää kamppailustani huonon olon kanssa. Muut näkevät vain tervehtyneen olomuotoni ja näyttelijä A:n vetämän shown iloisesta, nauravaisesta ja ystävällisestä nuoresta naisesta. Henkilöstä, joka näyttää ulospäin terveydenperikuvalta ja jaksaa aina kuunnella muita ja auttaa heitä parhaan kykynsä mukaan.

    Kyllä, oma keho on kuin vankila. Se ei tunnu omaltani. Tosin mulle ei myöskään ole koskaan luvattu näin käyvän, sillä en ole ammattiauttajan puheilla ikinä ollut. Olen tosin lukenut tuon juurikin noista lääkärikirjoista. Ei, peiliin katsominen ei ole yhtään helpompaa, päinvastoin.

    ”Jep, olen masentunut, MUTTA on silti lähdettävä ihmisten ilmoille (helpottaa vaikket uskoisi), kotona yksin möhnöttäessä se vain pahenee.” Tämän tiedostan itsekin ja tolkutan tuota samaa lausetta päässäni useasti. Analysoin paljon tekemisiäni ja fiiliksiäni (analysoin myös kaikkea muuta ympärilläni :P). Huonoimmat fiilikset tulevat todellakin yksin neljän seinän sisälle lukkiutuneena ja mukavinta on ollut niinä päivinä, kun olen uskaltautunut ulos tapaamaan kaveria, vaikka ajatus ei olisikaan aluksi yhtään innostanut. Ehkä rupean nyt ottamaan nuo sanat vakavammin, kun säkin vahvistit mulle, että noin se asia oikeasti menee 🙂

    Kaikki vanhat, pienet vaatteet vein UFFille viime vuonna. Vaaka on ja pysyy. Viimeksi viime viikolla ajattelin, että nyt siitä on oikeasti hankkiuduttava eroon. Koskaan se ei ole ollut mikään ilon lähde. Ihan naurettavaa antaa jonkun muutaman sadan gramman vaikuttaa sanella koko päivän mieliala! Ajattelin, että rupean vierottautumaan siitä pikkuhiljaa: ensin annan itselleni luvan mennä sille joka toinen päivä, sitten kerran viikossa, kerran kuussa ja siinä vaiheessa varmaan tuntuu, etten tarvi koko kapistusta laisinkaan. Noh, kuinka kävi? Olen ravannut sillä päivittäin. Ilmeisesti vieroittautuminen ei onnistu, joten pitäisi vain kerrasta viheltää peli poikki.

    ”Aseta päivillesi selkeät raamit, syömisen, aktiviteettien ja nukkumisen suhteen.” Tämä mun pitää oikesti tehdä. Ne mulla oli jo muutama vuosi sitten, mutta nyt olen taas suistunut raiteilta. Olin useamman viikon kipeenä ja se aiheutti tuon raiteilta suistumisen; söin kun huvitti (lähes koko ajan), en voinut mennä ulos, en harrastaa liikuntaa, joka kuului päivittäisiin aktivitetteihin, en saanut kouluhommia tehtyä, nukuin miten sattuu jne. Nyt tuo kaikki on jäänyt päälle.

    ”Usko itseesi, parantumiseesi.”
    Ehkä pahimmalta tuntuu juuri tuo uskon menetys. Siis uskon itseeni. Mullahan sairaus puhkesi jo 15-vuotiaana. Sitten ”muka”parannuin hyvin nopeasti (eli paino nousi (tuntui hyvältä, ettei vanhemien tarvinut enää surra ja olla huolissaan), mutta sairaat ajatukset pysyi). Paino lähti taas laskemaan 19-vuotiaana ulkomaille muuttaessani ja oli laskusuuntainen noin 24-vuotiaaksi asti, kunnes palasin Suomeen. Paino käväisi kerran jopa hälyttävän alhaalla. Sitten se taas nousi, dippasi ja nyt ollut jatkuvasti noususuunnassa viimeiset kaksi vuotta. Vuoden olen ollut normaalipainoinen/normaalipainon alarajassa. Olen siis jatkuvasti ”parantunut” ja relapsannut uudestaan. Siinä alkaa pikkuhiljaa usko loppumaan. Joukkoon mahtuu paljon hyviä aikoja, mutta niitä on lähes poikkeuksetta seuraneet huonot ajat. Who am I kidding? En mä mihinkään ole ikinä parantunutkaan.

    -A

    Tykkää

  10. (jatkuu..)

    ”Muistelee oikeaa, vanhaa itseäsi. Millainen olit? Pidä maali mielessäsi.” Totuus on etten oikeastaan muista. Vaikka muistaisinkin osittain, niin ei 14 -vuotiasta minää voi verrata aikuiseen naiseen, joka nykyisin olen (27v). Sitähän nämä viime vuodet ovatkin olleet; itseni etsimistä. Kuka mä oikeasti olen? Millainen olen? Mistä oikeasti pidän? Mitä minä (ei joku muu) haluan tehdä tulevaisuudessa? jne. En tiedä. En todellakaan tiedä. Tuntuu, että olen vain suorittanut. Suorittanut muiden odotuksia. Tai odotuksia, joita luulen muilla olevan suhteeni, vaikkei näin varmaan todellisuudessa edes ole.

    ”Älä ajattele niitä kahtatoista vuotta. Koeta mielessäsi leikata ne pois.” Tämä on oikeasti todella hyvä neuvo. En tuota ole ajatellutkaan, vaikka näin jälkeen päin (hyvin tekopyhästi) olen kova antamaan muille neuvoja siitä, kuinka menneistä on turha murehtia. Mitä on tapahtunut, on tapahtunut (se voi muovata tulevaisuutta) mutta sille ei voi enää mitään. Mihin sen sijaan voi vaikuttaa ja kannattaa keskittyä, on tulevaisuus ja hetki tässä ja nyt. Olen vain unohtanut noudattaa itse omaa neuvoani.

    ”Minun on ihan turha sanoa, että opettele rakastamaan itseäsi. Ei se niin vain käy. Tiedän. ” Tiedän, että tiedät. Arvostan. Se ei todellakaan ole yhtä helppoa, kuin tuon lauseen sanominen. Välillä ajattelen, etten tule ikinä rakastamaan itseäni. Ehkei mun pitäisi siihen (vielä) pyrkiäkään. Tavoite on liian korkealla saavutettavaksi ja aiheuttaa epäonnistumisen tunnetta. Voisin aloittaa tuosta, mitä ehdotit: opettelen tulemaan toimeen itseni kanssa. Tässä olen, elossa. Tässä kropassa. Elämää on elettävä ja sitä on opeteltava tällä kropalla ja tällä mielellä. Sättiminen vähemmälle. Kiitos, Elina.

    -A

    Tykkää

  11. Palasit vielä takaisin antamaan toisen neuvon: ”Tuntuu ehkä sinusta aivan idioottimaiselta, että kerron löytäneeni apua saliharjoittelusta. Mutta se on totta! ” Tiedätkö, olen kirjoittanut aivan samanlaisen kommentin jonkun toisen syömishäiriöstä paranemassa olevan kommenttiboksiin! Rupesin jopa miettimään, että oliko se sinun blogisi, kun kirjoitit täällä kerran salitreenin aloittamisesta ja fiiliksistäsi. Ei tainut olla 🙂

    Olen käynyt salilla jo vuosia. Vuosien saatossa olen radikaalisti vähentänyt aerobista ja lisännyt saliharjoittelua. Se todellakin auttoi. Fiilis parani. Suhtauduin kroppaani aivan erilailla; keho muokkaantui, sain lihaksia, tulin vahvemmaksi. Sain kivoja muotoja. Rupesin syömään säännöllisemmin ja paljon enemmän. Terveellisesti. Paino nousi jonkin verran, ei radikaalisti. Nyt en tiedä, mitä on tapahtunut. En ole kuukauteen käynyt salilla. Lenkkipolku houkuttaa enemmän, mutta nivelet on hajalla, joten se ei onnistu. Yhtenä syynä tuli juuri mieleeni (ilmainen) InBody mittaus, jossa kävin. Elämäni ensimmäisen kerran olen tuollaisessa näynyt v. 2011, kun painoharjoitteluni oli ollt lähinnä pumpia. Sitten aloitin salitreenin ja pumppi jäi ja aerobinen väheni radikaalisti. Nyt oli taas mahdollisuus päästä ilmaiseen InBody-mittaukseen. Menin ja järkytyin. Paino oli noussut 1.5kg (eli ei paljon ollenkaan), mutta tuo oli puhtaasti rasvaa. Lihasmassa ei ollut lisääntynyt grammaakaan! Itse asiassa se oli laskenut (!) 200g. Olin aivan puulla päähän lyöty. Niin, ja nyt tunnen itseni ihan idiootiksi. Sorruin taas mittareihin ja numeroihin. Miksi en vain kuunnellut omaa fiilistäni? Se oli parempi aikoihin. Dang. Taas toisin samoja hölmäjä kaavoja.

    Joka tapauksessa, kiitos kurjasti vastauksestasi. Tulen palaamaan siihen vielä monesti ja ajatuksella.

    Viestini taisi sittenkin liittyä kirjoitukseesi: kohtasin ongelmani -vaikkakin vain täällä virtuaalimaailmassa 😀
    Lopetin teeskentelyn hetkeksi ja katsoin itseäni peiliin.

    Kiitos vielä hurjasti, Elina. Olet upea nuori nainen.

    -A

    p.s. Anteeksi spämmäämisestä ja kilometripostauksesta! 😛

    Tykkää

  12. Aina saa pyytää apua.
    Aina saa levätä ja aina saa sallia itselleen syömisen.
    Pidää vain uskaltaa ja sanoa sairaudelle vastaan.
    Ja vitsi sä tyttö olet kaunis!

    Tykkää

  13. Aivan näin, kiitos kommentistasi:)
    Ja kiitos kehuista. Mä olen vaan niin huono ottamaan niitä vastaan. Arvostan kuitenkin paljonpaljon.<3

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s