Uncategorized

Koti on ykkönen.

Siitä huolimatta, että olen ollut kova tyttö menemään ja tekemään pienestä asti, on koti ollut aina paikka, johon on ollut kiva palata päivän päätteeksi. Yhäkin odotan joka kerta saavani illalla (tarkoittaen minulle viimeistään puoli kahdeksaa, haha) käpertyä sohvalle (nykyisin säkkituoliin) iltapalan ääreen. Rentoutuminen ja päivän nollaus voi alkaa. Jos itse saan päättää, nukkumaan kömmin viimeistään hieman yli yhdeksän. Lähiaikoina olen muutamana iltana sammunut kuin saunalyhty kahdeksan aikaan. Kai sitä vähän voi väsyttääkin, kun olen joka aamu tikkana ylhäällä ennen kuutta. Oli vapaapäivä tai ei. Viikonloppu tai arki. Heh. Pelkästään itseäni ajatelle tällainen unirytmi on vain hyvä: se tuntuu sopivan minulle, käyn salilla ja lenkillä aamuisin, olen luovimmillani aamuisin. Lisäksi aikaiset aamuvuorot töissä, kun pullaa pitää alkaa paistamaan viimeistään puoli seitsemän, voisivat olla tuskaa aamu-uniselle. Toisaalta taas ne iltavuorot ovat minulle pakkopullaa ja laittavat nupin (varsinkin alkuaikoina) aivan sekaisin. Myös päivät, jolloin haluaisin valvoa, kuten viime tiistaina, ovat aikamoisen ponnistelun takana ja se verottaa aina hieman keskittymistä. Ystäväni nyt ovat jo tottuneita iltaunisuuteeni: olen se tylsä tyyppi, joka nuokkuu Swengin pöydässä puoli kymmeneltä (jolloin normaalisti olisin hei nukkunut jo tunnin verran!).

Onneksi tosiaan viime tiistaina onnistuin pääsemään jonkinlaiseen univalvetilaan: sisältäpäin välillä nuokuin, mutta ulkokuori näytti suhteellisen vireältä. Noei, taisin minä hereillä olla koko ajan, olin ehkä sellaisessa flow-tilassa. Haha. Luulen, että VR:n johtohahmot eivät välttämättä olisi katsoneet kovin hyvällä, kun heidän illalliselle ja Circus du Soleilin esitykseen kutsumansa (ja kustantamansa) virkamiehen avec osoittaa kiitollisuuttaan (ja kiinnostustaan) kuorsaamalla. Okei, olin minä tietenkin oikeasti kiitollinen ja hyvin, hyvin innostunut. Olin nimittäin jo aiemmin haaveillut Circus du Soleilin Michael Jackson The Immortal World Tour -spektaakkelin näkemisestä, muttemme äidin kanssa olleet kuitenkaan raaskineet ostaa lippuja – onneksi! Oli ikimuistoinen ilta, vaikka esitys alkoikin vasta puoli kahdeksalta. Heh.
Esprit ja sovituskoppi.
Virittäydyimme äidin kanssa tunnelmaan Helsingissä vähän shoppaillen – kuinkas muutenkaan. Kuudeksi suuntasimme Hartwall-areenalle, jossa meidät ohjattiin Vip-sisäänkäynnin kautta (pakollinen yksityiskohta, saa sitä vähän olla ylpeä) omaan aitioon. Nautimme siellä illallisen ennen esityksen alkua. Olimme äidin kanssa varautuneet isompaan kutsuvieraslistaan, mutta paikan päällä meille selvisi illallispöydän ääressä olevan meidän ja illan isäntäparin lisäksi neljä vierasta seuralaisineen. Onneksi eräs toinenkin oli tajunnut ottaa avecikseen tyttärensä:D Olinhan minä hiukan pihalla, kun aikuiset (apua, mähän olen itsekin) juttelivat työkuvioista ja liibalaabasta (omaan korvaani). Kovasti yritin nyökytellä mukana ja hymyillä kauniisti. Ja ihan hyvin se meni. Ruoan päälle kyllä ymmärsin –  se oli hyvää!
On ollut ihana huomata, kuinka vieläkin löydän päivittäin puuttuvia palasia, pienen pieniä osia itsestäni. Joka kerralla ymmärrän, paremminkin kauhistun, kuinka kaukana olen seilannut omasta itsestäni. Vaikka olen jo pidemmän aikaa kyennyt jälleen innostumaan, tuntemaan iloa ja mielihyvää, viime tiistaina saavutin tässä kuitenkin aivan uuden tason – tai oikeastaan sen vanhan. Nautin illasta täysin siemauksin, olin innostuut ja haltioissani kuin pikkutyttö. Ja hitsi vie se oli vapauttavaa! Ajatella, jos ihan tavallinen arkikin voisi olla yhtä – noh – keveää. En tarkoita kaiken maailman sirkushuveja, vaan sellaista, ettei tarvitse tunnista toiseen kulkea huolenryppy kulmakarvojen välissä.
Vaikka tällaisia esityksia on välillä ihana päästä katsomaan ja fine dining on ihan kivaa puuhaa, on rehellisyyden nimissä sanottava, ettei mikään voita kotisohvalla syötyjä tonnarilämppäreitä Salkkareiden kera, heh.

Eilen järkkäsimmekin luonani tyttöjen kanssa Espanja-illan. Teimme teeman mukaisesti tortilloja ja espanjalaista viiniäkin oli – ja on edelleen keittiömme pöydällä. Viinilasi kädessä ja rypäleitä toisessa. Niin aikuinen mielikuva. Haluaisin ihan oikeasti tykätä viinistä, mutta tähän asti olen maistanut vain, öh, pahoja punalitkuja. Kyllähän sen väkisin saa alas, mutta että nautiskella pitäisi. Pöh. Ehkä seuraava viininmaistelukerta sitten syntymäpäivänäni parin viikon kuluttua – olenhan sitten jälleen astetta aikuisempi. Ehkä viini alkaakin maistumaan, ken tietää. Heh. Ei se tosin tällä kertaa maittanut muillekaan, mutta hieno etiketti pullossa joka tapauksessa oli. Pinkkiä. 

10 thoughts on “Koti on ykkönen.

  1. Heh, mä oon sun kanssa samanlainen noiden viinien kanssa -ja hei, mä oon paljon vanhempi! 😀
    Ei ne vieläkään uppoo…kiltisti aina kuitenkin maistelen (ja yritän olla irvistämättä).

    Punkkua maistellessa on aika vaikea pitää naama peruslukemilla, mutta valkkari uppoo helpommin, joskaan ei se(kään) mitään herkkua ole. Vikana ei myöskään ole se, ettenkö olis tarpeeksi hyviä viinejä maistellut, kyllä olen, mutta mun makuaisti ei ilmeisestikään vaan ole tarpeeksi hienostunut tai jotain 😀

    -A

    Tykkää

  2. Joo, voi olla, etten mäkään ole tarpeeksi hienostunut ihminen:D Mieluummin juon limpparia, heh. Täytyy testata valkkaria, jos sitä pystyisi ilman irvistelyä juomaan! Tai sitten juoda punaviini sangrian muodossa;)

    Tykkää

  3. Heh, sangriassa punkkukin uppoo 😀
    Mutta kyllä mä vaan vedestä ja limusta eniten diggaan… ikuinen kakara 😀

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s