Uncategorized

Paina naurunappulaa.

Kutkuttaa, kihelmöi, kuplii. Tuntuu aivan mahdottomalta pidätellä sisällä sitä. Masu porisee kuin puurokattila. Paine kannen alla kasvaa ja kasvaa. Kunnes. Se purkautuu tulivuori Etnan tavoin. Hihityttää. Naurattaa. Räkätyttää. Hohotuttaakin. Vatsalihaksia kivistää ja poskilihaksia kramppaa. Elinikääkin on kertynyt hetkessä monen vuoden edestä. Lopulta helpottaa. Huh. Aina siihen asti, kun kaikki alkaa taas uudestaan. Aivan mahtavaa puuhaa, sanoisinko – kunhan muistaa tarkastaa hampaiden välit ruoantähteiltä ennen purkausta. Heh.
Nauru. Kovin yksilöllinen juttu. Niin monta ihmistä kuin maapallolla on, niin monta on eri tyyliäkin nauraa. Joskus juuri nauru voikin olla se, mistä ihmisen tunnistaa. Hohoho – jahas, Pena tuli taloon. Nauru on eittämättä osa ihmisen persoonallisuutta. Mielestäni on ihanaa kuunnella toisen hihitystä ja toisen hohotusta. Joskus toisen hekotus itsessään saa minut itsenikin nauramaan. Tässäkin asiassa erilaisuus on ilman muuta rikkautta. Oletteko ikinä ajatelleet, kuinka tylsää olisi, jos kaikki nauraisivat sievästi käsi suun edessä?
Kaikkein kaunein nauru on suoraan sydämestä pulppuavaa ja mikä tärkeintä, hyväntahtoista. Ei väliä, onko se pikkupossun röhkimistä tai joulupukin houhouhouhotusta muistuttavaa, kunhan naurusta kuultaa läpi aitous ja ilo. Muistan lapsuudestani erään luokkakaverini, joka aina nauraessaan laittoi käden suun eteen peitelläkseen hammasrautojaan – ilmeisesti pienen häpeän vallassa. Minun tuli aina niin sääli häntä: suu häpeilemättömän auki nauraminen katse taivasta kohti luotuna oli melkein parasta, mitä tiesin. Mutta toinen vain hymähtelin kämmenensä takana. Surullista.
Nauraminen on haastava laji nykypäivänä. Kiire, stressi, suorituskeskeisyys ja julmettu kontrollintarve – ihan kaikilla osa-alueilla – ajavat vielä aidot naurajat sukupuuttoon. Sanokaa minun sanoneen. Aitoihin naurajiin en lue kohteliaisuudesta hymähteleviä, tekoräkätystä vääntäviä tai aidosta ilosta kaukana olevia ilkkujia. Ei ole helppoa päästää valloilleen sisällä kytevää ja kuplivaa iloa, jos elämä on täynnä huolta ja otsaryppyjä. Ihan jokainen nimittäin osaa nauraa. Oikeastaan siinä jos jossain lapset ovat aikuisia taitavampia. Itse asiassa todella harva aikuinen kykenee yltämään samalla tasolle kuin pieni lapsi, toisin sanoen säilyttämään lapsuuden tasonsa nauramisessa. Lapsen mieli on avoin, sitä ei elämä ole vielä kovettanut. Lapsi kykenee löytämään ilon aihetta ihan pikkuisistakin asioista ja remahtamaan nauruun spontaanisti vaikka keskellä ihmistungosta ruuhkaisessa kaupassa. Jos aikuinen, niin sanotusti järkevä ihminen toimisi samoin? Leimattaisiin varmasti seinähulluksi. Miksi? Onko se suomalaisuus, joka pakottaa meidät vetämään pokerfacella siitä huolimatta, että tekisi mieli silmät vuotaen heittäytyä lattialle hohottamaan?
Haastavaksi nauramisen tekee myös se, ettei ole itsestään selvää taidon pysyvän hallussa läpi elämän. Kuten monen muunkin lajin tapaan myös nauramisen taitoa on pidettävä yllä. Ihan totta! Tarkemmin ajateltuna harjoiteltavakin. Mitä enemmän nauraa, sitä helpompaa on taas seuraavalla kerralla päästellä ilmoille kuplinta – ilman itsesensuuria tai edes pientä pidättyväisyyttä. Toisaalta taas jo parin nauruttoman viikon jälkeen syvältä sisimmästä kumpuava nauru voi olla haaste, tosin sen onnistuttua tunne on usein hyvinkin vapauttava. Vai mitä olette mieltä?

Olen vähän kaikissa asioissa kaikki tai ei mitään -tyyppi. Tietenkin ihan konkreettisissa asioissa, mutta myös tunnemaailman jutuissakin. Elinan ollessa iloinen sen ihan oikeasti kyllä huomaa. Välillä tuntuu, että olen vähän liiankin innostunut, hymy on enemmän kuin herkässä – se on koko ajan huulilla. Päästän ilon sisältäni ulos hymyn, innostuksen ja naurun kautta. On ihan huippua taipua kirjaimellisesti kaksinkerroin, kun naurattaa niin vietävästi. Tällaisia äärimmäisiä naurukohtauksia saisi minun puolestani esiintyä useamminkin, heh. 
Olen viime vuosien aikana tajunnut, kuinka onnellinen ihminen saa oikeasti olla kyetessään nauramaan. Niinhän se vissiinkin on, että vasta menetettyään jotain ihminen tajuaa asian todellisen arvon. Aito nauru on terveyden merkki. Nimenomaan mielen. Ehdittyäni elää muutaman kokonaisen vuoden ilman mahanpohjan kuplintaa ymmärsin todella, kuinka oleellisesti ilo, nauru ja elämä kuuluvatkaan Elinaan. Minä en tosiaan ole minä ilman hamsterihymyäni tai kissanposkiani. Apaattisuus ja lommoposket eivät ole oikeasti osa minua. Kylmät väreet kulkevat pitkin selkäpiitäni ajatellessani nyt asiaa vielä tarkemmin. Minähän alan päästä itseni ytimeen! Vanha kunnon yli-innostunut Elina. Sitä minulla on ikävä.
No, mikä Elinaa naurattaa? Mille olen hohotellut lähipäivinä? Ihan tavallisille, arkipäivinä törmäämilleni asioille. On tosin hyvin vaikeaa, lähes mahdotonta sanoisin, koettaa vangita tilanteiden hupaisaa tunnelmaa tekstiriveille. 
Olihan se aika koomista, ainakin lopulta, kun minä kokkailin kaikessa rauhassa lounastani alusvaatteisillani keittiössä. Olin siis juuri paukannut kotiin salilta ja suihku odotti seuraavaksi ohjelmassa – en nyt muuten yleensä häärää alasti keittiössä. Yhtäkkiä ovikello soi ja suustani pääsi hittolainen. Hiivin tarkastamaan tulijat ovisilmästä. Toinen hittovie. Lampunasentajathan siellä etuajassa rimputtelivat ovikelloa kuin viimeistä päivää. Äkkiä jotain päälle, ensimmäinen ajatukseni. Vaatetta ei löytynyt mistään, kodinhengettäremme Joku oli taas piilottanut kaikki vaatekappaleet ties minne. Ovikellon soittaminen ei enää riittänyt, vaan tulijat siirtyivät oven rymistelyyn ja koputteluun. Makaronit kiehuvat yli, toinen ajatukseni – tai ehkä kolmas. En pysynyt enää laskuissa. Lopulta kaappaasin vaaleanpunaisen kylpytakkini sängyn alta (miksi Joku sen sinne oli haudannut!?) ja hei, tulitte varmaan asentamaan sitä keittiön lamppua. Sisään lappasi kaksi virolaista miestä minun seistessäni ovensuussa hikisenä ja punaisena vaaleanpunaisen kylpytakin vyö hädin tuskin ympärilleni kiedottuna. Sinä hetkenä ei nauru raikunut, myöhemmin kyllä hiukan.
Veikka tuli viikonloppuna Turusta käymään täällä kotona ja olimme tietenkin sitten yhdessä salilla käymässä. Oma personaltrainerini tarkisti oikeat liikeradat, heh. Keskellä ruuhkasalia aloin jostakin selittämättömästä syystä hihittämään hurjasti. Tarkemmin ajateltuna ei se nyt aivan selittämätön kohtaus ollut – ainakaan omasta mielestäni: ihan oikeasti hurjilla painoilla bodaava veikkani testaili selkälihaslaitetta, jonka minä yhdistän väistämättä suoraan mummoihin. Muskeliveikka mummojen lempparilaitteessa. Mielikuva, joka syntyi päähäni, oli vain niin ristiriitainen, etten voinut muuta kuin hihittää. Hiljaa ja sivistyneesti, mutta kuitenkin. Tilanne oli samaan tapaan suloisen hassu kuin yhden kilon minikäsipainot. Hih. Joskus minun on vain aivan pakko ottaa hetkeksi minikässärit käsiini ja pyöritellä niitä hetki. Ne ovat niin hurjan söpöt.
Töissä asiakkaat saavat minut toisinaan naurun partaalle. Usein jouduin kuitenkin hohottelemaan vain sisäisesti, sillä olisi varsin sopimatonta röhöttää ääneen asiakkaan edessä – varsinkin, jos naurunkohde on itse asiakas. Aina kun ei voi olla varma, osaako asiakas itse nauraa itselleen. Kaikki eivät tätä taitoa harmi kyllä omista. Olen huomannut yhden yhteneväisen piirteen Tuhtia pekonileipää tilaavissa keski-ikäisissä naisissa. Eikä se voi olla vain sattumaa, sen verran usein sama kaava toistuu. Ei nyt todella moni, mutta kuitenkin usea, Tuhdin pekonileivän haluava keski-ikäinen nainen tulee tilaamaan seolijokinsellainenpekoniavissiinkinsisältäväleipämikähänihmesenytoli -leipää. Sanan pekoni he uskaltavat vielä sanoa ääneen, mutta tuhti jää aina jonnekin kielenpäähän. Aivan kuin he naisina häpeilesivät tilata ruokaa nimeltä Tuhti. Enhän minä nyt mikään tuhti ja isoruokainen nainen ole. Aina kuitenkin tilauksen loppuun muistetaan korostaa, että juomaksi tulisi sitten diettikokis. Ihan hyväntahtoisesti tällaisille asiakkaille myhäilen ja kysyn, tarkoittavatko he kenties Tuhtia pekonileipää. Justiinsa, sehän se oli! Heh.
Oletko sinä kova nauramaan? Millaisille asioille?
Annan juuri Sinulle nyt haasteen: yritä löytää tänään kaikista pienin ja aluksi ehkä mitättömimmältä tuntuva ilon- ja naurunaihe. Avaa mielesi ja anna itsesi hihittää lapselliseltakin tuntuvalle asialle!

8 thoughts on “Paina naurunappulaa.

  1. Voi, että miten ihana kirjoitus 🙂

    Tässähän rupesi oikein miettimään, että niin tosiaan, koska viimeksi nauroin, niin ettei naurunpurskahdusta voinut hillitä? Se on ihan parhautta…ja aika kamalaa, jos sattuu sopimattomassa paikassa (muistan tapauksen kouluajoilta, kun ei vaan voinut hillitä hihitystä luokassa opetuksen alettua…lopulta meitä nauroi puolet luokasta. Tarttuva tauti), koska aitoa naurua ei niin vaan lopeteta kuin seinään 😀

    Yritin kovasti miettiä, mikä aiheutti viimeksi vastaavan vatsan pohjasta asti kumpuavan naurukohtauksen. Muistan hetken, mutten aihetta, joka hervottoman ja täysin holtittoman naurunremakan laukaisi.

    Mulla oli ollut tosi huono päivä ja olin itkeskellyt pitkään. Poikaystävä soitti ja purin siinä aikani pahaa mieltä..Sitten jompikumpi sanoi jotain, mikä aiheutti ketkureaktion ja siitä kumpusi toinen toistaan hassumpia kommentteja ja heittoja kunnes nauratti (meitä molempia) niin paljon, ettei pystynyt enää puhumaan. Edes yhtä sanaa 😀 Nauroin kippurassa lattialla niin, että vedet tuli silmistä ja pissat meinasi tulla housuun 😀 Ei meinannut enää saada henkeäkään, kun vatsalihakset kramppasivat niin. Poskilihaksista puhumattakaan.
    Puhelun jälkeen aikaisempi ahdistus ja apeus oli poissa. Tilalla oli kevyt ja huojentunut mieli. Olo oli taas energinen.

    Nauru on parasta lääkettä 🙂

    Kiitos tekstistä. Toi paljon hauskoja muistoja mieleen!

    -A

    Tykkää

  2. Ihana teksti naurusta 🙂 Oon sun kanssa aika samanlainen monissa asiossa mitä oon täällä lueskellut ja niin myös tässä – kaikki tai ei mitään. Usein oon aika nauru herkkä mut nyt on pari päivää ollu tosi myrtsejä ja tuntuu et kaikki olis huonosti.. mutta ehkä se tästä vielä nauruksi muuttuu ;D

    http://siivujaonnesta.blogspot.com

    Tykkää

  3. Voi että, ihana naurupostaus! Nauru on tosiaan ihan mahtavaa ja tekee niin hyvälle tuulelle! Kiva, kun sulla on niin paljon kuvia itestäsi 🙂 Tuli hyvä mieli tätä lukiessa, hihii 🙂

    Tykkää

  4. Haha, nauru tosiaan on parasta lääkettä – ja virkistettä. Kello on tällä hetkellä 5.21 ja nyt luettuani kommenttisi on helpompi lähteä virne naamalla töihin:D
    Aivan mahtavaa kuulla, että teksti toi muistoja mieleen!<3

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s