Uncategorized

Mä hypin, pompin, loikin ja huudan kiitos!

Vau, että ihan silmät kiinni olet opetellut soittamaan kanteleella joulujuhlakappaleen!

Olemme tänä jouluna näytöksessä lumihiutaleita. Valkoiset pikkututut ja hopeiset pannat. Kun kuitenkin haluatte sen ensimmäiseksi tietää. Hiutaleen kärjeksi olen suunnitellut Elinaa. No niin, tytöt! Aloitamme plié-sarjalla alkusoiton jälkeen.
Nolla virhepistettä ajassa kolmekymmentäkuusipilkkuseitsemänkymmentäyksi. Elina ratsullaan Hilukka siirtyy luokan kärkeen. Seuraavana lähtövuorossa… 

Vau, tässähän saa polkea pyörällä ihan kunnolla, että pysyn juoksuvauhdissasi.
Ja onneksi olkoon, olette nyt kaikki virallisesti zumbaohjaajia!
 
Hei, tyttöhän tekee jalkaprässiä ihan kunnon painoilla. Oho. 
Jes. Onnistuin.
Itsensä haastaminen. Tavoitteiden asettaminen. Selkeänä edessä häämöttävä maali. Olen tavoitekeskeinen ihminen. Muovaan lähes jokaisesta asiasta itselleni projektin. Projektin, jossa haluan onnistua, kehittyä, tulla mahdollisimman hyväksi. Päämääränä ei ole olla joukon paras, loistaa tai saada syli kaupalla kehuja, vaan saavuttaa tila, johon olen itse tyytyväinen. Tämä on korostunut etenkin harrastuksieni parissa. Kyllä, aivan pikkutytöstä asti, jolloin esimerkiksi harjoittelin soittamaan tiku-tiku-pom-potin kanteleella silmät kiinni. Eikä mikään ole muuttunut. Tänäpäivänäkään en pysty kuvittelemaan, että menisin zumbatunnille vain vähän heilumaan tai hevosen selkään matkustelemaan, saatika salille tepastelemaan ja pikkuisen nostelemaan painoja. Ehei. Se, mihin ryhdyn, teen täysillä. 

Haasteet saavat minut syttymään. Ilman päämäärää touhuaminen tuntuu turhalta. Valjulta. Järjettömältä. Mikään ei ole parempaa kuin huomata kehitystä tulleen, ponnistelujen tuottaneen tulosta. Etenkin urheilussa. Olen tavallaan jäänyt tunteeseen koukkuun. Haluan saavuttaa tuon euforisen tunteen yhä uudelleen ja uudelleen: juosta kovempaa ja kovempaa, nostella suurempia ja suurempia painoja. Oman kehityksen huomaaminen onkin kai se juttu, jonka takia olen jäänyt saliharjoitteluunkin täydellisen koukkuun. Kädet tärisevät ja jalat eivät kanna, mutta huulilla kareilee virne: aivan mahtava fiilis. Äitini ihmetteli eräs kerta, onko sitä aivan pakko rutistaa salilla viimeisiä voimia irti ja yrittää lisätä painoja aina, kun tuntuu liian helpolta. Tietenkin, totesin. Muutoinhan se olisi sama kuin kävisi tunti tolkulla kuljeksimassa vaatekaupoilla setelinippu kädessä, muttei kuitenkaan viitsisi edes sovittaa yhden yhtä vaatetta. Eli ei mitään järkeä. Heh.
Olen aina ollut kova harrastamaan ja liikkumaan, ylipäätään touhuamaan. Kaikki harrastukseni ovatkin lähes poikkeuksetta olleet urheilua eri muodoissa: balettia, nykytanssia, jazziakin hiukan, ratsastusta ja heppailua, vanhemmalla iällä zumbaa, lenkkeilyä ja punttista. Jalkapalloa olen pelannut veikkojen kanssa, pesistä harjoittelin aika tosissani yhden kesän, samoin kuin tennistä. Suunnistusta ja yleisurheilua olen aina halunnut harrastaa, mutta ne ovat harmikseni kuitenkin jääneet vain koulun liikuntatunteihin.

Minulla on yksi muisto vuosien takaa, joka mielestäni kuvaa erinomaisesti todellista, intohimoista suhdettani liikuntaan – ja ruokaan: pimeä syysilta, vettä tihkuttaa ja ilma on kostea, hieman jo kalseakin. Hypin tiukka ja päättäväinen ilme kasvoillani yleisurheilukentän laidalla. Mahanpohjassa kuplii mukavasti. Nyt todella katson, mihin pystyn. Äiti kököttää kentän viereen parkkeeratussa autossa. Sekuntikello kädessä. Ehkä hieman vastentahtoinen ilme kasvoillaan? En voi sanoa, etten ihmettele. Ihmettelen. Olen itse nimittäin innoissani. Aion haastaa itseni, testata kuntoni. Haluan onnistua seuraavalla viikolla koulun cooper-testissä. Äiti lähettää minut matkaan, seuraa uskollisesti jokaisen kierroksen ja pysäyttää kahdentoista minuutin kohdalla. Poskeni hehkuvat juoksusta, silmäni innostuksesta. Olo on naatti. Kaikki on annettu. Ja se tuntuu hyvältä. Raahustan autoon. Kotona heittäydyn sohvalle ja sujautan muutaman kotimatkalla ostetun juustonaksun suuhuni. Käteni hamuaa pähkinöitä kulhosta mietiskellessäni: ysipuolikkaasta jäi vähäsen, mutta ensi viikolla aion saada vähintäänkin kymppimiikan. Mutta nyt nautin vain liikunnan tuottamasta mahtavasta olosta herkuilla höystettynä.
 Itsensä haastaminen on kuitenkin kaukana itseltään vaatimisesta. Minä ainakin liitän verbiin vaatia negatiivisen tunnelatauksen. Pakko, inho ja ilottomuus eivät kuulu urheilutottumuksiini. Liikun, koska minulle tulee siitä mahtava fiilis, ajatukset selkeytyvät, vatsani voi paremmin ja se taas saa hymyn kasvoilleni. Myös inspiraatiot iskevät usein juuri lenkkipolulla. Liikunta on aina ollut ikään kuin osa elämäntapaani, en ole osannut ikinä olla pitkään paikoillani. Ikiliikkujan olo muuttuu kiukkuiseksi, veteläksi ja tuhnuiseksi, jollei se saa endorfiiniannostaan säännöllisesti. Olen kuitenkin kokenut myös liikunnan varjopuolen: pakonomaisen urheilun, jonka tähtäimenä oli vain kaloreiden kuluttaminen. Enää en seilaa vaarallisilla vesillä, vaan olen ankkuroinut itseeni jälleen liikunnan ilon – pysyvästi, toivon.  Jos on olemassa tiedostava elämäntapa, liikkumistani voisi kuvailla ehkä sitten tällä hetkellä tiedostavaksi urheiluksi. Joudun yhä aika ajoin pohtimaan ja korjailemaankin motivaattoreitani ja syitä, miksi lähden lenkkipolulle tai punttikselle. En joudu olemaan enää varpaillani liiallisen liikkumisen suhteen, ehkä päkijöiden varassa ennemminkin. Tiedän tarvitsevani täydellisiä lepopäiviä, jotta kykenen nauttimaan liikunnasta rehellisesti ja täysin siemauksin.
Niinhän se tuppaa kaiketi olemaan vähän kaikessa, että ihminen osaa arvostaa asioita kunnolla vasta kohdattuaan vastoinkäymisiä ja menetyksiä elämässään. Välillä kesken arkiaskareiden, ei vain urheillessa, minuun iskee hurjan voimakas ilo siitä, että minulla on kaksi toimivaa jalkaa ja kaksi kättä, terve selkä ja liikkuva lantio, taipuisat viisi sormea ja ehjät polvet: pystyn raahaamaan ruokakasseja kaupasta, juoksemaan portaat ylös kotiin kolmanteen kerrokseen ja imuroimaan selkävääränä villakoiria sängyn alta. Pystyn käyttämään kehoani, ottamaan siitä kaiken irti, jos haluan. Kipu tai vammat eivät rajoita liikkumista tai liikkeitäni. En ole riippuvainen kenestäkään tai mistään, kuten esimerkiksi pyörätuolista tai henkilökohtaisesta avustajasta.
Muutama viikko sitten tulin itku kurkussa salilta kotiin. Itse asiassa kyyneleet pääsivät valloilleen heti ulkona jätettyäni kuntosalin taakseni. Suuret tunteet velloivat sisälläni: myötätunto ja suru, säälikin, vaikka ymmärsin, että sitä tunteideni kohde varmasti vähiten toivoi. Seurasin lähes koko
oman treenini ajan nuorta, teini-ikäistä poikaa. Hän oli selvästi hieman vammainen. Ei varmasti niinkään älyltään, vaan fyysisiltä ominaisuuksiltaan: hyvin voimakkaasti sisäänpäin kääntyvät polvet, pihtipolvet käsittääkseni, pään virheasento ja hapuilevat kädet. Käveleminen oli hankalaa, pää vinossa ja kädet eivät selvästikään totelleet. Siitä huolimatta poika treenasi, teki toistoja toistojen perään kuten taisi, ähersi ihan tosissaan painojen kanssa. Väistämättä ajattelin nuorukaisen varmasti hakevan poikkeavan ulkonäkönsä vuoksi hyväksyntää muilta kuntosalilla käymisellä ja tavoittelemillaan lihaksilla. Sinä hetkenä tajusin, kuinka onnekas todella jokainen terve ihminen onkaan. Kuinka suorilla ja terveillä, omilla jaloilla seisominen ilman tukea on syy kiitollisuuteen. Voi, kunpa olisin avannut suuni ja sanonut tuolle sitkeälle pojalle jotakin kannustavaa. Mutten löytänyt sopivia sanoja. Olisinpa nostanut edes peukun ylös. Mutten kai uskaltanut. 
Minä olisin voinut olla hänen ystävänsä.

 

5 thoughts on “Mä hypin, pompin, loikin ja huudan kiitos!

  1. Olet todella taitava kirjoittaja. Tuntuu, että koen aina kokonaisen tunneskaalan näitä tekstejäsi lukiessani. Ehdottomasti pidän taitavan kirjoittajan merkkinä sitä, että olen lähes tai totaalisesti kyynelissä päästessäni tekstin loppuun. Osaat kirjoittaa niin, että kosketat.

    Tykkää

  2. Et tiedäkään, mitä sanasi merkitsevät! Kiitos suunnattomasti.

    Voin paljastaa, että mietin aika monta kertaa, julkaisenko tämän postauksen ja julkaistuanikin sen pohdin, kehtaanko poistaa sen. Itseluottamus kirjoittamiseen ei todellakaan ole vielä palautunut ja olen ihan hirvittävän kriittinen tekstieni suhteen – mikä tietysti on huono juttu, sillä se juuri tappaa (ainakin minulla)osan luovuudestani.

    Haluan kiittää vielä kerran!

    Tykkää

  3. Kiitos, kiitos paljon! Kannustavaa saada tällaisia kommentteja:)
    Ja juu, olen käynyt zumbaohjaajakoulutuksen (minua pyydettiin), mutten oikeastaan ole koskaan kunnolla ohjannut. Oppilaana oleminen on ehkä kuitenkin enemmän juttuni;D

    Tykkää

  4. Kompaten kahta edellistä, oot todella hyvä kirjottamaan. Osaat ihanasti kertoa sen mitä sun päänsisällä liikkuu, kaikki ei siihen läheskään noin hyvin kykene. Sussa on selvästi kirjottajn vikaa 😉

    Ja postauksen aiheesta; samaistun niin kaikkiin ajatuksiin ja tunteisiin mitä käyt läpi. Oot varmaan mun joku kadonnut klooni, tuntuu että kaikki jutut on kun omasta päästä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s