Toivotin juuri työkaverilleni hyvät joulut ja totesin meidän tapaavan sitten ensi vuonna. Hurjaa. Aika on kulunut ihan hirvittävää vauhtia. En voi käsittää, että uusi vuosi kolkuttelee jo ovella. Se tosin päästetään sisään vasta joulupukin jälkeen. Hoidetaan joulu ensin alta pois. 

Toisaalta vuosi on lyhyt, mutta kuitenki pitkä aika. Olen kokenut tämän vuoden aikana todella paljon asioita ja uusia juttuja on putkahdellut elämääni. Viime keväiset ylioppilasjuhlat tuntuvat parin vuoden takaisilta, puhumattakaan Sherlokista ja penkkareista. Tästä vinkkelistä katsottuna vuosi tuntuu lähes yhtä pitkältä kuin pikkutyttönä jouluaatto ennen pukin tuloa. Eli ikuisuudelta. Tukka putkella säntäily paikasta toiseen ja miljoonat hoidettavat asiat ovat toisaalta saaneet vuoden tuntumaan vain neljännekseltä. Voisin ehkä tiivistää sanomalla vuoden olleen pitkä, raskas, mutta antoisa ja rikas henkisesti, mutta lyhyt, sähäkkä ja kiireen täyttämä konkreettisella tasolla. Tällä hetkellä sekä fyysisesti että henkisesti olen aivan puhki, kuitti, rättiväsynyt. Parempaan saumaan ei voisi lomamatka tulla. Todellakin tuntuu, että jopa tällainen ikiliikkuja ja touhottaja olisi nyt valmis vain makoilemaan hiekkarannalla piñacoladaa siemaillen.

Mutta mitä vuoteeni on mahtunut?

Saavutin yhden etapin elämässäni saatuani valkolakin päähäni. Toisen etapin lennettyäni kotipesästä omaan kolooni. Ja kolmannen siirryttyäni seuraavalle kymmenluvulle, kaksikymppisten kerhoon.

Ehdin tämän vuoden aikana olla kahdessa eri työpaikassa ennen kuin aloitin työt kahvilalla. Olen jollain tavoin karaistunut: työelämä on näyttänyt varjopuolensa ja raakuutensa. Olen oppinut aikuisten maailman pelisääntöjä. Toisaalta olen tuntenut ylpeyttä elättäessäni ihan itse itseäni ja onnea pystyessäni ostamaan ansaitsemilla rahoillani toiselle jotakin mukavaa. Ehkä joitain juttuja myös itselleni, heh. 

Olen kasvanut henkisesti valtavasti. Tuplaweellä. Vaikka täytyy myöntää, etten vieläkään tunne itseäni aikuiseksi. Ainakaan kovin vakavaksi ja kypsäksi. Ehkä vähän sellaiseksi tuuliviiriksi ja lapsenmieliseksi, kuitenkin vastuunsa tuntevaksi. Olen joutunut ottamaan (ja myös saanut ottaa) vastuuta ihan omasta elämästäni, olen oppinut pitelemään ohjaksia käsissäni silloinkin kun väsyttää ja itkettää, olen vihdoin ymmärtänyt olevani oman elämäni herra. 

Olen tutustunut itseeni paremmin, löytänyt puuttuvia palasia, saanut osia vanhasta Elinasta takaisin ja myös havainnut aivan uusia puolia itsessäni. Olen tervehtymisen polullani harpponut huimia loikkia eteenpäin ja lähes loppuun asti. Olen nauranut enemmän kuin kolmeen viime vuoteen yhteensä ja ollut onnellinen luvattoman useasti. Välillä tuntenut jopa levollisuutta ja täydellistä vapautta. 

Olen liikkunut paljon ja syönyt paljon. Ähkinyt punttisalilla, juossut hiki hatussa lenkillä ja nauttinut urheilun tuomasta hyvästä olosta. Olen herkutellut suklaalla, jäätelöllä ja jälkkäreillä, nauttinut jokaisesta tonnikalahaarukallisesta ja rahkalusikallisesta. Olen vihdoin uskaltanut kuunnella itseäni. Nukkunut, kun nukuttaa. Syönyt, kun syöpötyttää. Heh.

Olen löytänyt jälleen intohimon kirjoittamiseen. Olen jäsennellyt ajatuksiani ja käsitellyt tuntemuksiani kirjoittamalla. Käynyt läpi kokemaani sanojen avulla. Olen kaivertanut pienen ja pysyvämmän kolon itselleni blogien joukossa ja luonut Rinkelistä yhä enemmän oman näköiseni. Olen tutustunut uusiin, ihaniin ihmisiin juurikin blogimaailmassa. Toivottavasti joskus myös oikeassakin.

Ennen kaikkea tunnen nyt ylpeyttä. Tätä tekstiä kirjoittaessani tajuan saavuttaneeni asioita. En ehkä sitä opiskelupaikkaa, mutta monia muita asioita.