Sunnuntai-ilta sohvalla ja sipsipussi kourassa. Hikikarpalot otsalla ja hoosiannaa huutavat lihakset edellisestä koitoksesta vielä kipeinä. Lämmin viltti ja mehukas pokkari. Villimmän puoleinen ilta ja yö ystävien kanssa. Maitorahkaa ja banaania mehukeitolla notkistettuna. Tulikuuma suihku jääkylmässä tehdyn lenkin jälkeen. Toisen kosketus väsyneillä jaloilla. Puhtaat lakanat yhdistettynä väsymykseen. Lorviminen ja löysäily. Touhuaminen ja sinkoilu. Hallittu sekasotku. Täydellinen siisteys. Jääkaappikylmä omena ja yllättävän mehukas mandariini. Uutuussuklaapatukka.

Mielihyvää. Sitä tarvitsee jokainen ihminen. Mutta jokaiselle se merkitsee hieman eri asioita. Itse asiassa mielihyvä on kovin yksilöllinen juttu. Vähän kuin mielipide. Ei ole toisesta sanomaan, mikä tuottaa juuri minulle hyvän olon. Sillä minä itse olen kokija ja tiedän kuinka tunnen. Toisten viikon kohokohta on viikonloppu herkuilla höystettynä, toiset taas saavuttavat valtavan hyvän olon urheillessaan (tai sen jälkimainingeissa).

Vaikka mielihyväntunteet, niiden tavoittelu ja kokeminen ovat herkkiä, usein kontrolloimattomia, yksilön tunnetason asioita, voi prosessia ainakin jollain tapaa ohjailla. Mielihyvänlähteet ovat yksilön henkilökohtaisia mieltymyksiä, mutta myös opittuja. Pikkutenava saa palkinnoksi (tai vanhemman huonon omantunnon lievittämiseksi) makeaa mahan täydeltä: nameja, sipsukoita ja tikkukaramelleja. Hyvin nopeasti sitä oppii (vain ja ainoastaan) herkkujen syömisen tarkoittavan hyvää oloa – mikä ei välttämättä ole aina hyvä juttu, varsinkin, jos mielihyvää ei opita saamaan mistään muusta kuin ruoasta. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö syöminen voisi olla yksi mielihyvänlähteistä. On kuitenkin tärkeää, että hyvää oloa kykenee ammentamaan muustakin, kuten liikunnasta, sosiaalisista suhteista ja mielekkäistä harrastuksista. Itse olen ollut onnekas siinä suhteessa, että minut on viety liikunnan pariin jo pikkuisena ja urheilu eri muodoissa on aina ollut luonnollinen osa minua. Toki meillä on herkuteltukin huoletta, syöty tavallista kotiruokaa ilman kikkailuja. Ateriarytmin tärkeyden olen oppinut hieman myöhemmällä iällä. Eipä ole enää epäselvyyttä siitäkään, mistä shoppailuhulluuteni ja kyltymätön kaupoissa kiertelemisen halu ovat peräisin: pelottavan korvalääkärikäynnin jälkeen sain Luu-muovihepan tsempparilahjaksi ja yksin vietetyn kuumepäivän päätteeksi äidin kauppakassista pilkisti hartaasti toivomani barbi, heh. 🙂

 Itseisarvo: oma aika ja omat jutut. Nautin, että toisinaan saan touhuta itsekseni.

Toisinaan halu mielihyvään saa tekemään mitä hulluimpia asioita, jotta tuo tavoiteltu tunne saavutettaisiin. Toiset tarpovat monta kilometriä iltakymmeneltä huoltsikalle vain yhden karkkipussin tähden, toiset taas heräävät viideltä ennen töitä salille huhkimaan (kuten allekirjoittanut:D). Tekojen todellisia motiiveja on kuitenkin välillä hyvä miettiä: mitä todella tavoittelen sillä, että tuhlaan viimeiset pennoseni uuteen trikoopaitaan, joita minulla löytyy kaapista jo ennestään, erotuksena vain hihojen pituus?

Teko, joka johtaa pienemmän tai isomman mutkan kautta mielihyväntunteeseen, voi olla ikään kuin itseisarvo tai välinearvo. Tai tällaiseen tulokseen olen ainakin itse tullut pohdiskeluissani. Liikunta on esimerkiksi minulle selkeä itseisarvo: rakastan tunnetta, kun lihakseni tekevät töitä ja verisuonet pullistelevat otsassa. Samoin kuin sitä, kun jalkani ottavat lenkkipolulla askel toisensa perään varmoja harppauksia kohti maalia. Saan mielihyvää siitä, että liikutan kehoani, raajojani ja haastan itseni. Toisaalta voin tulkita urheilun myös välinearvoksi: lähden hieman väsähtäneenä lumituiskuun hölkkäilemään, koska tiedän oloni olevan mahtava ja tuhat kertaa energisempi kotiin hikisenä palattuani. Urheilun jälkeistä tunnetta ei voita mikään. Paitsi ehkä se suorituksen aikainen tunne. Monelle parempaa terveyttä tavoittelevalle liikunta on pelkkä välinearvo: jumppatunnille lähdetään hampaat irvessä ja suklaapatukat ajatuksissa vilkkuen, itse jumppailu rämmitään väkisin alusta loppuun kotona odottavan herkkukätkön voimin. Laajemmin ajateltuna on ehkä kannattavaa pohtia, mikä juuri itselle on itseisarvo ja vastaavasti välinearvo. Sillä eikö juuri se, että oppii pitämään suurinta osaa tekemistään asioista itseisarvona, ole juurikin jokaikisestä hetkestä nauttimista ja täysillä elämistä? Pakollinen ruuhkaisessa ruokakaupassa käynti voi olla itseisarvo, eikä vain välinearvo nälän taltuttamiseksi, jos osaa naksauttaa sopivan, positiivisen ajattelutavan päälle: kaupassa käynti on sosiaalinen tilanne, jossa sinulla on aina (se pienikin) mahdollisuus luoda uusia (kestäviäkin) suhteita ja nauttia erilaisista ihmisistä tai esimerkiksi piristää jonkun toisen päivää parilla mukavalla sanalla. Kuulostaa aluksi ehkä aika paljonkin kaukaa haetulta, muttei toivottavasti enää muutamien onnistuneiden päivien jälkeen. 🙂

Ostin viime viikolla luontaistuotekaupasta Maca-jauhetta luettuani sen terveysvaikutuksista netin syövereistä. Ja sen syöminen jos joku on minulle selkeä välinearvo. Okei, olin kyllä lukenut macan ei-niin-miellyttävästä ja pistävästä mausta, mutta että niin läpitunkeva. Ja kamala! Jopa oliivit tuntuvat herkuilta jauheeseen verrattuna. Olen yrittänyt sekoittaa sitä mehukeittoon ja maitoon, hillolusikalliseenkin siinä toivossa, että yltiömakeus peittäisi macan maun. Eilen epätoivon partaalla otin nenästä kiinni ja kippasin lusikallisen jauhetta suoraan suuhun: seurauksena lähes tukehtuminen, jolloin oli pakko päästää nenästä irti. Oksennushan siinä oli sitten tulla, kun maku tavoitti tajuntani. En siis todellakaan lappaisi tuota hirvitystä suuhuni, jollei pussin kyljessä olisi vaikuttavaa listaa sen terveysvaikutuksista. Ja vaikka kuinka kääntelen ja vääntelen ajatuksiani, en kyllä pysty mieltämään macaa itseisarvona. Enkä kyllä varmaan tule tulevaisuudessakaan, haha. Ellei jollakulla ole loistavaa macaruokareseptiä? :’)

Mielihyvän pohdiskeluun vielä palatakseni. Hyvän olon tunne voi olla hetkellinen, nopeasti ohimenevä tai pidempiaikainen ja kokonaisvaltaisempi. Nyttemmin ymmärrän, että olen pitänyt juurikin hetkellisiä nautintoja ja hyvän olon puuskia kovin mitättöminä, lähes turhina. Olen keskittynyt vain tavoittelemaan kokonaisvaltaista eheyttä ymmärtämättä, että nuo pikkuiset mielihyväntuntemukset, kuten esimerkiksi yksi suklaanpala aamukahvilla tai väsyneiden jalkojen ylös nostaminen, ovat itse asiassa rakennuspalikoita, joista muodostuu tavoittelemani pidempiaikainen ja kestävä hyvä olo. Olen tapani mukaan tavoitellut vain suurempaa, laajempaa ja isompaa, ehkä kaukaisempaakin, antamatta itseni tuntea hetkellisiä nautintoja – ainakaan riittävässä määrin. Onneksi asioiden ymmärtäminen ja hyväksyminen on askel muutokseen ja tekoihin.