Uncategorized

Mun kroppa.

Seuraa hankalia asioita. Ainakin itselleni hyväksyä ja käsittää. Luulen, että aika monelle muullekin nuorelle naiselle. Miksei vanhemmallekin. Asioita, joiden ajattelua jopa vältän, puhumattakaan äänen pohtimisesta (tai julkisen blogin riveillä ruotimisesta).
Ei sen luonnollisempi asia kuin: oma vartalo. Ja sen muutokset.
Ensinnäkin, nauran aina naisten lehdistä lukiessani jutuille, joissa jaotellaan vartalot omeniin, päärynöihin sekä niihin äksiin ja t-kirjaimiin. Vaikka olenkin mielessäni aina luokitellut myös itseni päärynöiden ryhmään. Ymmärrän luokittelun olevan karkea yleistys ja ehkä hieman myös leikkimielinen tapa auttaa hahmottamaan omaa vartaloa, mikä nykymaailmassa tuntuu olevan usealle naisille kova haaste: nähdään oma keho liian suurena, toiset todellisuutta pienempänä, joskin näin mututuntumalla arvioituna harvemmin. Vartaloita on kuitenkin niin monta kuin on ihmistäkin maapallolla. Jokaisen vartalo on yksilöllinen ja uniikki, aivan kuin esimerkiksi kasvonpiirteetkin (vaikka taidetaanhan niitäkin luokitella nykyään ovaaleihin, sydämiin ja palloihin…). Sen voin kuitenkin varmuudella sanoa, ettei Cittarin HeVi osastolta löydy varmasti jokaisen vartaloa vastaavaa hedelmää tai vihannesta – ei edes, jos otettaisiin lihatiski laskuihin mukaan. 😉
Kuten todettu, olemme erilaisia – ihan kaikella tapaa. Toiset omistavat naisellisen ja kurvikkaan lantion, toiset taas vaikuttavat ryhdikkäiltä ja varmoilta leveämpine hartioineen. Geenit ja perimä, ruokailu- ja liikuntatottumukset, se, miten kehoa on kohdeltu sekä kehon koostumus luovat jokaiselle yksilöllisen ruumiinrakenteen. Oma psyyke ja päänsisäiset toiminnot vaikuttavat lisäksi useammallakin osa-alueella: siinä, kuinka itse näemme kehomme sekä konkreettisesti kehon toiminnassa. Stressi tutkitusti esimerkiksi avittaa  ”uimarengaan” kasvua, eli rasvan kertymistä keskivartaloon. Vähän samaan tapaan kuin liian vähäinen ja pitkittynyt päivittäinen kalorisaanti saa kehon pitämään entistä tiukemmin kiinni vähäisestä ravinnosta.
 
Hei, eihän tämä niin monimutkaista ole.
Oma toiminta on kuitenkin mielestäni kaikkein suurimmassa roolissa. Enkä suinkaan viittaa tällä automaattisesti karkkipussia kohti hapuilevaan käteen – vaikka sekin puoli on tietenkin tiedostettava. Ennemminkin haluan muistuttaa liian vähäisestä syömisestä, vaikka syömiskäyttäytyminen terveen rajoissa (vielä) olisikin. Moni elämäntaparemontin tekijä ja höpökiinteyttäjä tekee virheen juurikin vähentäessään radikaalisti päivittäistä syömistään. Harva ymmärtää, kuinka paljon ihmiskeho oikeasti vaatii puhdasta ja terveellistä ruokaa toimiakseen optimaalisesti. Normaalipainoinen ja näennäisesti terve ihminenkin voi syödä tietämättään aivan liian vähän: aineenvaihdunta on hidas ja kaukana optimitilasta. Oma lukunsa on tietenkin lihaskuntoharjoittelu, etenkin, jos tähtäimenä on oikeasti saada jotakin muutosta aikaan, muodikkaasti näin naisten kesken siis  kiinteytyä (kiinteytyminen=lihasten kasvatus). Meille naisille on erityisen vaikeaa käsittää se, että lihaskasvu (jep, se kiinteytyminen) tapahtuu syömällä yli oman kulutuksen.
Reilu kolme kappaletta täyttä (turhaa) löpinää ja aiheesta harhautumista. Vai vain itseni harhauttamista ja alkuperäisen aiheen välttelyä?
Mitä sitten, kun oma vartalo muuttuu – tahallisesti tai tahattomasti, toivottuun tai välteltyyn suuntaan? Vanha tuttu onkin yhtäkkiä tuntematon. Kaikki ei ole enää kuin ennen. Oma koti tuntuu vieraalta. Ero saattaa olla niin minimaalinen (ei kuitenkaan missään tapauksessa mitätön tai sivuutettava), että peilin kautta ja toisten silmissä sitä ei juurikaan huomaa. Itse muutoksen kuitenkin näkee. Ja itse asiassa tuon muutoksen huomaamiseen ei edes tarvitse peiliä, edes silmiä. Sen nimittäin tuntee.
Minulle kehon muutokset ovat aina olleet vaikeita. Ihan aina. Tai ainakin siitä asti, kun ensimmäisen kerran saavutin iän, jossa oma ulkonäkö alkoi kiinnostamaan ainaisen heppailun sijaan. Eli joskus reilu kymmenvuotiaana. Uusiin sfääreihin tuo nousi luonnollisesti murrosiässä, kuten niin monen muunkin naisen tarina kuuluu. Tiedättehän olenko lapsi vai aikuinen -pohdinnat ja yhtenä yönä yllättäen leventynyt lantio -ihmettelyt. Toiset sivuuttavat ne olankohautuksella tai järjellä ja hyväksymisellä, toiset taas ottavat asian murheekseen, eivätkä kenties pääsekään asiasta aivan yhtä helposti yli. Syömishäiriöt nuorien keskuudessa ovat yhä useammissa tapauksissa valitettava merkki juurikin siitä, ettei pääkoppa ole valmis vielä ottamaan vastaan naiseutta ja sen myötä muuttuvaa kehoa.
 
Ottaa vaan rennosti…
Sattuneista syistä nykyisin tunnen kehoni, sen tuntemukset ja toiminnan varsin hyvin. Tarkkailen kehoani välillä ehkä liikaakin – nimenomaan ulkoisia tekijöitä. Sen sijaan saatan vieläkin sivuuttaa kehon selkeämpääkin selkeämmät sisäiset viestit. Kuulen, mutten kuuntele. Toisaalta olen jollain tavoin oppinut pelkäämään joitakin signaaleita, kuten näläntunnetta. Pelkään järjettömästi kurnivaa, vatsanpohjaa kourivaa nälkää, joka on saa pään pyörimään ja jalat tutisemaan.
 
Minulle onkin kehittynyt taito, jos sitä siksi voi kutsua, ennakoida jo etukäteen, millainen viesti keholta on tuleva. En tiedä, ehkä se saattaa ennemminkin olla myös puhdasta järkeilyä, perustua esimerkiksi silkkaan matematiikkaan ja biologiaan (”viiden tunnin jälkeen elimistö vaatii lisää energiaa, puhdastaa faktaa”). Oli miten oli, tästä on kuitenkin hyötyä tilanteissa, joissa normaali viestijärjestelmäni häiriintyy, menee sekaisin. Innostuessani, jännittäessäni tai stressatessani kehoni reagoi tilanteeseen inhottavalla tavalla: käyn ikäänkuin ylikierroksilla, enkä tunne oikeastaan mitään muuta kuin tuon sinä hetkenä hallitsevan tunteen. Olen lukossa, elimistöni on lukossa. En kuule kehon viestejä, vaikka olisinkin valmis kuuntelemaan. Itse asiassa en tiedä, onko kuuleminen tilanteessa edes mahdollista: lähteekö esimerkiksi se nälkäsignaali matkaan, muttei ikinä tavoita tietoisuuttani, vai puuttuko koko viesti tuolloin kokonaan.
Sen, mihin koko ajan olen yrittänyt tällä sekametelisoppatekstillä tähdätä ja jota nyt reilulla kuudella kappaleella olen yrittänyt epätoivoisesti pohjustaa, voi yksinkertaisesti tiivistää yhteen virkkeeseen: viimekesäiset caprini ovat huomattavasti pienentyneet. Tai minä olen isontunut. Huokaus. Kakistettu ulos. Vaikein ohi.
 Tottakai olin hieman järkyttynyt ja ensimmäinen sanarimpsu, joka päähäni putkahti oli luonnollisesti lihonnut, läski, löysä. Sama vanha virsi. Veikkaan, että myös monelle muullekin (naiselle) varsin tuttu. En päässyt edes virren ensimmäisen kappaleen puoleen väliin (no okei, jatkoin oikeasti toisen kappaleen alkuun, tarvitsin hieman aikaa kerätäkseni järkeni taas kasaan), kun päätin ottaa tahtipuikon omaan kätöseen. Aloin hymyilemään, sitten nauramaan. Ihan oikeasti räkättämään hervottomasti. Millekö? Omalle tyhmyydelleni. Sille, että taas tyttöä vietiin kuin pässiä narussa. Ja vähän myös sille, että oikeasti tajusin olevani oman itseni herra. Minä olen tässä ja nyt, minä saan omilla teoillani aikaan asioita itsessäni, kehoni ei tottele yliluonnollista.
 
…niin löytää hyvän olon ja tärkeimmät oivallukset.
Painonmuutokset eivät ole verrattavissa pituuskasvuun tai esimerkiksi ikään. Ihan näin yleisesti ajatellen. Olisi ehkä ymmärrettävämpää, jos henkilö x haikailisi kuusitoistakesäiseksi ja pelkäisi ajan kulkua – sitä kun ei voi pysäyttää, eikä ajassa matkata taaksepäin. Samoin kuin pituuskasvukaan ei normaalisti pysty juurikaan kontrolloimaan. Tällaisia asioita voisikin hieman pelätä, tai ainakin se olisi vähemmän höpsöä. Muutaman ylimääräisen kilon saa kuitenkin karistettua, jos siltä tuntuu. Oma paino on muuttuja, johon voi itse vaikuttaa. Elopainon kasvu ei ole pysyvä ja peruuttamaton. Se ei ole ahdistuksen, saatika pelon aihe. Nämä viisaudet minulle kertoi kerran veljeni. Ja tämän ajatusmallin avulla olen selättänyt monta vaikeampaa hetkeä.
 
Toisinaan vain ihmettelen, kuinka ihmeellinen ihmismieli on. Olen kesästä asti tavoitellut tietoisesti voimakkaampaa ulkonäköä, koko olemusta. En halua olla heiveröinen enää. Millään tapaa. Haluan karistaa viimeisetkin rippeet sairasvuosistani pois. Olen panostanut treeneihin ja etenkin syömiseen. Kyykännyt ja kyykännyt, kiskonut tankoa maasta ja prässäillyt jalkoja. Pyrkimällä pyrkinyt lihasten kasvattamiseen. Eli yksinkertaisesti halunnut massaa lisää. Silti, kaikesta tästä huolimatta, huomatessani konkreettisia muutoksia olen mennä paniikkiin. Vaikka järjen tavoitettuani tajuan, että tähänhän olen koko kuluneen puolen vuoden ajan pyrkinyt toiminnallani. Lihasta on varmasti tullut, ei vain sitä fläsää. Aloittaessani en jaksanut nostaa edes penkkipunnerrustankoa. Nyt pelkkä tangolla penkkaaminen toimii enää kevyenä alkulämmittelynä.
 
Minun tulisi olla vain onnellinen, että ne caprit puristavat. Jes, olen saavuttanut jotakin!
 
 
 
Oletko sinä miettinyt joskus tällaisia asioita?

7 vastausta artikkeliin “Mun kroppa.

  1. Jasmin13. helmikuuta 2013 15.38
    Mulla on myös noin, että tarkoituksella tavoittelen lihaksikkaampaa vartaloa ja massaa, mutta silti säikähdys on kova kun vaaka näyttä paria kiloa enemmän. Periaatteessa sain mitä halusin, mutta en sitten kuitenkaan..?

    On myös totta, että jokainen on yksilö ja omaa erilaisen vartalon. Vaikka miten tavoittelisi jonkun toisen vartaloa, ei sitä koskaan voi saada. Pitäisi oppia arvostamaan itseään ja juuri omaa kehoaan ja olla tyytyväinen. Välillä se vaan on niin vaikeaa, kun itsessään keskittyy enemmän huonojen kuin niiden hyvien puolien tarkasteluun.

    Oli taas ihanaa ja vaikuttavaa tekstiä, oli mukava lukea. 🙂

    // Oli pakko poistaa kommentti ja laittaa uudelleen, kun oli tullut tosi häiritsevä kirjoitusvirhe 😀

    Tykkää

  2. Hyvä teksti taas. 🙂 Ja tuttuja tunteita, vaikka taustallani ei ole sairauden riuduttamaa kroppaa, ainoastaan muuten vain kovin hoikka semmoinen. Itse suren edelleen sitä välillä, kun peilistä katsookin rimpula ja pieni, vaikka paino onkin noussut. Ja sitten taas joskus näkee vain sen nousseen painon ja aivan väärässä paikassa kuin mihin sen tahtoisi, ja silloin on taas vähän huonompi olla hetken aikaa. Mutta sitten taas jossain kohtaa havahtuu ihan siihen todellisuuteen, ja siinä on hyvä olla. 🙂 Naisen elämä on kovin monimutkaista!

    Tykkää

  3. Sinäpä sen sanoit! Niin usein tuntuu, että kroppa on ihan vääränlainen – toisena päivänä tuosta ja toisena taas tästä kohtaa. Tuntuu, ettei lähes ikinä ole hyvä. Tai sitten se on oma mieli, joka mättää…:D
    Tyytyväinen saa olla, mutta tyytyminen tappaa kehityksen. Saliharjoittelussa meinaa. Vai miten se nyt taas menikään?;D

    Tykkää

  4. Niinpä, niin kovin ristiriitaista. Sen vuoksi vaa'alla hyppely ja liiallinen peilailu onkin aika tyhmää. Jos ei nimittäin osaa suhtautua oikein. Kokemusta on;)

    Aivan totta, jokainen on yksilö ja omanlaisensa. Miksi siis vertailla? Senkin ajan voisi keskittyä vaikka näkemään itsessään hyviä puolia. Opetella olemaan tyytyväinen itseensä edes ihan vähän – edes ihan vain joskus.

    Kiitos, ihana kuulla! 🙂

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s