Uncategorized

Peruuttamaton.

Jos sota syttyy ja joudun pakenemaan pitkin peltoja pommikoneita ja tarkka-ampujia peläten, voin aina käyttää tätä viimeisintä suunnitelmaani: heittäytyä rähmälleni, maata aivan hipihiljaa vänkyräasennossa, nenänkautta varovaisesti hengittäen, sillä eihän kuolleiden vatsa kohoile tai keuhkot rahise.
Samaa aion yrittää, kun törmään karhuun metsäreitilläni Annikan luo. Minähän en laske mitään jossitteluiden varaan.
Laannu, laannu kiltti sade, huomenna saat sataa niin paljon kuin haluat. Kun vain jaksan laulaa tätä lauluani rankkasateen ajan, luulen, ettei tulva tule ja huuhdo mukanaan taloamme ja henkeämme. Se on nyt minusta kiinni, onko äidillä huomista.
Jos äiti kuolee, luulen, että isi hoitaa minua. Mutta jos isikin kuolee, toivon isoveikan huolehtivan minusta ne vuodet ennen kuin täytän aikuisten iän. Tupsuja ahkerammin kierittelemällä voisin ansaita omaa rahaa, mutten kuitenkaan ole varma, mitä lakikirjoissa lukee: kenelle kotitalo kuuluu, missä asuisimme? Kaikkein yksinkertaisinta olisi ehkä, jos minä kuolisin. Siis veikoillahan on lyhyempi matka aikuisten ikään.

Pieni tyttö, suuria mietteitä. 
Se on suuri juttu. Syystäkin. Se on peruuttamatonta. Se on vaikea juttu. Monelle. Se voi olla jopa tabu. Kielletty tai vähintäänkin vältelty puheenaihe. Se nostattaa tunteita. Voimakkaimpia heille, jotka ovat sen lähipiirissään kohdanneet. Se on surun asia, mutta toisaalta se voi olla myös helpotus.
Niin hirveä kuin asia onkin, on sen kieltäminen ja tietoisuudesta poistyöntäminen vaarallista. Se voi myttääntyä mielen syvimpään sopukkaan ja aiheuttaa alitajuisesti ongelmia elämään. Se voi estää elämästä täysillä. Siksi kysynkin:
mitä mietit kuolemasta?
Pienenä tyttösenä minä mietin sitä aika paljonkin. Nimenomaan mietin. Koin, että se oli kielletty puheenaihe, tai aihe, jonka maininta oli hyväksyttävää vain tositilanteessa. Eli kuoleman todella kohdatessa. En muista, että olisin kovinkaan montaa kertaa lausunut sanat kuolla tai kuolema. Ne tuntuivat liian raaoilta, voimakkailta. Ennemminkin mummia ei enää ollut tai mummi ei enää elänyt, silloin kuin vaari vielä eli tai kun minä pieni tyttö olin vielä hiukan pienempi.

Pelkäsin pienenä monia asioita – ja pelkään yhä edelleen, tosin osin hieman erilaisia. Pelkäsin ihan hirveästi känniläisiä, mutta eivät ne lamaannuttaneet minua täysin. Tämä pelko oli jollain tapaa hallittavissa, sillä tiesin, että veikat vain nauroivat sille, samoin kuin tulva-, pandemia-, maanjäristys- ja sotapeloilleni. Pelko kuolemasta oli kuitenkin jotain ymmärrykseni yli menevää, lähes yliluonnollista, jotakin niin järisyttävää, että jopa äiti, elämäni voimakkain hahmo, murtui sen edessä kuoleman kohdatessa lähipiiriämme. Tuolloin tajusin, ettei kukaan tule koskaan lohduttamaan kuolemanpelkoani sanoilla ei ole mitään pelättävää, höpsö ja tarkoittaen niitä todella.
Onneksi tulevaisuuteen ei voi nähdä. Onnekseni en pienenä tyttösenä tiennyt sitä, kuinka lähellä kuolemaa tulen itse käymään ennen edes saavutettuani täysi-ikäisyyden. Uskon, että ihminen, joka käy hyvin lähellä kuolemaa, mutta selviytyy, ei ole enää täysin sama ihminen kuin ennen tapahtunutta. Ei muutosta useinkaan heti huomaa. Kuten ei tajua sitäkään, kuinka hiuskarvan varassa elämä on ollut silloin, kun henki on ollut lähteä. Herääminen todellisuuteen ikään kuin tapahtuu vasta myöhemmin.
No, ei tällaisen läpikäynyt ihminen mikään loppuelämän pyhimys ole. Ihmismieli on surullisen lyhyt ja unohtavainen. Vanhaan on helppo hairahtua. Itselläni ajatus aaltoilee. Kokemani on yleisesti muuttanut suhtautumistani elämään. Toisina päivinä olen äärettömän onnellinen vain ja ainoastaan siitä, että saan elää ja läheiseni saavat elää. Joinakin päivinä kuitenkin kiukuttelen typeristä asioista. Aivan olemattomista. Ja kiukun laannuttua häpeän. Todella syvästi. Olen hyvä myöntämään sen itselleni, mutta hirvittävän huono kertomaan sen muille. Sitäkin häpeän. Olen ylipäätäänkin hyvä jäsentämään ajatuksiani paperille ja pohtimaan päässäni, mutta ulosanti puhutuin sanoin on minulle hankalampaa.
Koen toisinaan ristiriitaa. Sätin itseäni siitä, että nyt minun todellakin pitäisi elää täysillä, kokea kaikki mahdollinen, elää huoletta ja antaa vain mennä. Kyllä aika paljon touhotankin, mutta loppujen lopuksi vietän aika paljon aikaa kotona, ihan tavallista arkea. Ja pidän siitä. Mutta koen toisinaan siitä huonoa omatuntoa: ne hetket, kun selailen iltaisin blogeja ja löhöän sängyllä, voisin käyttää täysillä elämiseen. Toisaalta, kuka määrittelee täysillä elämisen? Se täysillä elämisen paine voi olla myös se täysillä elämisen tappava asia. Ehkä täysillä eläminen voi olla minulle vain kotona lötköttelyä.
The fear of death is the most unjustified of all fears, for there’s no risk of accident for someone who’s dead. Alberts Einstein

2 thoughts on “Peruuttamaton.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s