Uncategorized

Järki jäähän jooko.

Mielestäni jokaisen pitäisi välillä saada elää kuin luolaihminen. Tarkoitan, pelkkien vaistojen varassa ja kehonviestejä kuunnellen. Sysätä kaikki ajatukset jonnekin syvälle pään sopukkaan, todellakin heittää järki, vastuu ja kontrolli romukoppaan. Elää tiedostamatta ympärillä olevaa. Elää tiedostaen ainoastaan oma, senhetkinen olotila. Antaa kehon toimia puhtaasti vain tunnetilan vallassa. Edes hetken. Ihan vain muutaman minuutin.  

Harvoin nautin valvomisesta. Enemmänkin se on minulle taistelua. Jo senkin vuoksi, että järkeni automaattisesti informoi minua kaikista mahdollisista epämiellyttävistä asioista, joista saan kärsiä seuraavana (ja seuraavina) päivänä. Ja tällaisena illantorkkuna ne ovat paljon pahempia kuin pelkät mustat silmänaluset, uskokaa vain. Viikonloppuna nappasin kuitenkin järkeä niskasta kiinni, kun lähdimme pienellä kaveriporukalla juhlistamaan Santun syntymäpäiviä Helsinkiin. 
Meille oli varattu pyötä Cantina Westistä kello viideksi. Mikä säästi huomattavasti omia hermojani. Minun ei tarvinnut nimittäin huolehtia, mahdummeko sisälle, onko pöytiä vapaana, joutuuko osa porukasta syömään seisaaltaan, kuolenko nälkään pöytää jonottaessamme. Listaa voisi jatkaa äärettömiin. 😀 Ruoka oli hyvää, tietenkin. Nälkäisenä maistuu mikä vain. Noei. Oli se muutenkin oikein maukasta. Muidenkin mielestä. Me tytöt, eli minä ja paras ystäväni, söimme caesarsalaatit kanalla. Pojat söivät hamppareita ja tortilloja. Harvoin valitan, että ruoka on liian suolaista. Ei minulle. No, en valita nytkään. Totean vain, että sen verran suolaista kastike oli, että yöllä kotiin tullessani nilkat olivat ainakin kolminkertaiset (ja pelkäsin saavani yöllä jonkun sortin suonitukoksen). Hehe.
Koska se on vallan vapauttavaa. Sen avulla pääsee hyvin lähelle omaa minuutta. Minän ytimeen. Tuntuu kuin pystyisi koskettamaan sisintään. Ihan vain oman kokemuksen syvällä rintaäänellä tämän kirjoitan. Kun naurat keskellä ihmisjoukkoa ja ihan vain ajattelet ilon tunnetta sisälläsi. Et ympärillä olevia ihmisiä, sitä, miltä heidän silmissään vaikutat tai edes sitä, miksi ja mille naurat. Naurat vain, koska siltä tuntuu. Annat naurun pulputa sisältä ihan vain, koska se on sieltä tullakseen.
Nauroin illan aikana paljon. Vaihdoimme paikkaa useampaan kertaan, aloitimme Sling-inistä ja päädyimme Tivoliin. Tosin siinä vaiheessa olin jo niin väsy, etten edes tajunnut maksaneeni sisäänpääsystä yhteensä yksitoista euroa – sentasoista teiniluolasta. Mikä harmitti myöhemmin.
Olisin ehkä ehdottanut toista paikkaa. Paras ystäväni oli luovuttanut jo aikaisemmin ja lähtenyt kotimatkalle junalla. Viihdyin kuitenkin loistavasti poikien kanssa. Toisinaan tuntuu, että heidän kanssaan viihdyn vähintääkin yhtä hyvin kuin isossa tyttölaumassa. Jollain tapaa rennompaa. Poikaporukassa ei koko ajan mietitä tulevaa, mihin mennään ja milloin mennään, mihin jatketaan ja koska lähdetään. Jonkinlaista terapiaa kontrollifriikille. 😀
Tai kun väsyneenä raahustat kohti päämäärää. Silmät lurpsuen ja jalkoja jomottaen. Mahdollisesti vielä keskellä yötä. Korostaa vaikutusta. Tunnet vain voimattomuuden kehossasi ja jalkojen vastaantaistelun jokaisella askeleella. Vain väsymys ja autuas päämäärä, eli helpotuksen tunne, täyttävät tietoisuutesi. Oikeastaan et tiedosta, vaan vain tunnet. Annat yläkroppasi kallistua eteenpäin, laahustat jalkoja nostamatta pää kumarassa. Vain koska keho sattuu senhetkisessä tilassaan pyrkiä juuri siihen asentoon. Et vastustele. Et yritä oikaista suoraksi. Edes näön vuoksi. Sillä elät vain tunnettasi.

Päivällä junalle juostessani (mikä loppujen lopuksi oli turhaa, sillä se lähti aivan nenäni edestä) kirosin paksua talvitakkiani, jonka olin epähuomiossa heittänyt niskaani kotoa lähtiessäni. Yöllä kotiin tallustellessani olin lämpimästä parkastani kuitenkin ainoastaan onnellinen. Oikein mukava ilta ja yö, ajattelin. Parasta kuitenkin on joka kerta palata kotiin vatsa kurnien ja istua sängylle popsimaan yöpalaksi juustoruisleipiä, totean joka kerta yhä uudelleen ja uudelleen.
Ja hyvillä mielin kestin seuraavan päivän väsymyshermoromahduksetkin. Ei ollut hukkareissu. Sen  lisäksi, että sain kasan uusia, ihania muistoja, oivalsin itsestäni jälleen uusia asioita. Matkasin jälleen yhden etapin lähemmäs itseäni. 
1. Sinne meni juna. 2. Cantina West ja omaperäinen sisustus. 3. Alkuiltaa! 4. Väsyt jalat.

Tee itsellesi palvelus. Kokeile. Irtaudu hetkeksi yhteiskunnan paineista, sen odotuksista olla tietynlainen, yleisesti kyseenalaistamattomista oletuksista ja itsestäänselvyyksistä. Toimi kerrankin vain tunteesi mukaan. Elä vain tunnetta. Jätä järki hetkeksi toisille. Ihan vain pieneksi hetkeksi. Se ei satuta ketään. Ainoastaan ehkä antaa sinulle uuden, oivaltavan ja vapauttavan tunteen.

 

One thought on “Järki jäähän jooko.

  1. Muistan ikuisesti sen kun ekaa kertaa olin ”hurja” ja nostin jalat KENKINEEN junanpenkille 😀 Pieni kapina voi muuttaa paljon! Mulle siitä tuli jatkuva pahe…;)

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s