Uncategorized

Muistosääntöjä.

Toisinaan pelkään, etten joku päivä muista enää muistojani. Niitä onnellisimpia. Etten kykene palauttamaan mieleeni sitä kokonaisvaltaista tunne- ja aistirykelmää, joka liittyy määrättyyn. Vaikka mekaanisesti sen muistankin, en mahanpohjassani tunne sitä enää. Pelkään, etten pysty elämään kokemaani mielessä uudestaan. En halua kadottaa mielestäni niitä ihania hetkiä. En, vaikka niillä on ajanmittaa tapana haalistua, muuntua – yksityiskohdat katoilevat. Haluaisin niin vielä kiikkustuolissakin mutustella, maistella ja helliä niitä. Muistoilla elää nimittäin pitkään.
 
Toisinaan pelkään päätäni. Mitä se taas keksii tai on unohtavinaan. Joskus taatusti ihan tahallaan. Ei oma mieli ole koskaan täysin kontrollin alla. Se elää omaa elämäänsä. Kulkee omia reittejään. Ja näinkin itsepäinen pää kuin omani, on aika hankala tapaus. Tätä päätä ei helposti käännetä. Tosin olen minä aina välillä kiitollinenkin päästäni. Se on yllättävän syvä. Syvällinen myös. Aivan kelpo pää. Välillä vain hiukan liian monimutkainen. Vaikka käyttöohjeisiin olenkin kahdenkymmenen vuoden aikana jo hieman tutustunut. Aina se kuitenkin yllättää. Välistä ihan mieluisastikin.

Muistan, että naps ja kiitos.
Sääntö 1: Kaikki liian konkreettinen pilaa muistot. Kun näin ensimmäisen kerran kuvan, ajattelin automaattisesti ohops, onpa kertakaikkisen epäonnistunut kuva taas neidistä. Etsin itsestäni ulkoisia virheitä ja nolostuin miettiessäni typeriä tanssiaskeleitani, keskityin siis kaikkeen epäolennaiseen, liian konkreettiseen. Tunnehyökyaalto tavoitti minut vasta, kun vapautin mieleni epäolennaisuuksista ja keskityin vain tuon lauantain muistoihin tunteiden kautta. Tunnustelin mielessäni hajuja, hikipisaroita otsalla, punaisia poskia, onnentunnetta masussa, jomottavia jalkoja, hamsterihymyä huulilla, suukkoa poskella, ympärillä pauhaavaa rytmiä, valojen keskellä ihmettelevää katsetta. Ja vaikka tuona viikonloppuna koin vaikeitakin tunteita, kietoutuivat ne yhtälailla onnelliseen muistonippuun. Suru on osa elämää. Elämä on loppujen lopuksi vain ja ainoastaan onnea.

Muistan kassalla tulleen kiire raapustellessani tätä kuittipaperille. Muistan kirjoittaneeni once sijaan ones ja thankful sijaan thankfull. 😀
Sääntö 2: muistoja ei voi pakottaa, niitä voi vain houkutella. Muistosykermä nousee mieleen, jos on noustakseen. Aktiivinen muistelu vain karkottaa sen. Aktiivisella muistelulla voi korkeintaan saada vain pintapuolisen muiston, sen konkreettisen. Kokonaisvaltainen muisto tarvitsee kasvualustakseen tietynlaisen mielentilan. Ja mikä se määrätynlainen on? No, minulle se on toiveikkaan onnellinen, mutta jollain tapaa myös harras ja surumielinen olotila. Sen voi laukaista jokin kappale, tekstipätkä tai ihan vain tuntemukset vaikkapa rankan, fyysisen suorituksen jälkeen – joskus kaikki yhdessäkin. Paatos. Se se on.
 
Muistan tämän olleen mielestäni hieno idea.
Sääntö 3: Muisto näyttäytyy vain omistajalleen. Jokainen muisto on ainoa laatuaan. Yksilöllinen. Hyvin henkilökohtainen. Sillä muisto syntyy ja astuu esiin vain kokijan ajatuksissa.  Ei ole toista samanlaista muistoa. Pintapuolisin ehkä, muttei vivahteiltaan ja tunneväristyksiltään. Muistoa ei voi tuoda julki, kokonaisuudessaan ja täydellisesti. Muttei se ehkä ole tarkoituskaan. Jokainen kokee ja tulkitsee asiat omalla tavallaan, välttämättä eritavoin kuin toinen. Kenties hienointa muistoissa onkin, ettei niitä voi varastaa, ne säilyvät päässä ainoana uhkanaan vain unohdus.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s