Voin oikeasti fyysisesti pahoin. Ihan kuvotti. Suorastaan oksetti. Luettuani artikkelintyngän.
On ihmisiä, jotka hahmottavat itsensä ainutlaatuisena yksilönä. He ottavat oman aikansa kaupan kassalla, eivätkä vilkuile taakse kerääntyvää jonoa. Seistessään ihmisjoukon keskellä he valtaavat oman, pienen tilansa, ottavat sen haltuun ja hyppivät sivuun toisten tieltä ainoastaan kohteliaisuudesta. He ovat oman itsensä tiedostavia henkilöitä. Eivät suinkaan ylimielisiä. He arvostavat muita, mutta ennen kaikkea he arvostavat myös itseään. He eivät jatkuvasti pyytele anteeksi olemassaoloaan – ainoastaan tupsahtaessaan lukitsemattomasta ovesta varattuun vessakoppiin. He ikään kuin seisovat vankasti ja tasajaloin pihakiveyksellä, puristavat varmasti kättä, lausuvat nimensa huolellisesti ja kiirehtimättä, jokaisen tavun tarkasti ääntäen. Ja tiedättekö, heidän ympärillään leijuu rauha. Varmuus. Turvallisuus. He ovat kuin nuorempi isoveljeni.
He kykenevät sanomaan ääneen mutta minä olenkin minä. Myös toimimaan sen mukaisesti. He ovat varmoja itsestään, minuudestaan. Niin varmoja, ettei ulkopuolelta tuleva paine juurikaan vaikuta heihin. Kyllä he sen tuntevat ja kuulevat, ymmärtävätkin ja ottavat huomioon, mutta eivät päästä sisimpään. Eivät anna minän jatkuvasti muovautua muiden mukaan. Kuinkako? He seisovat tukevasti, haara-asennossa omilla jaloillaan – henkisestikin.
Mutta on myös heitä, jotka kyhjöttävät lysyssä kaikkialla muualla kuin keskellä. Myös kirjaimellisesti. He vilkuilevat jatkuvasti olkansa taakse kerääntyvää jonoa. Hermostuksissaan tiputtavat koko lompakonsisältönsä lattialle ja sitten vasta todenteolla hermostuvatkin. He epäröivät askeleitaan ihmisjoukon keskellä ja leikkivät näkymätöntä tuijottamalla kengänkärkiään. Myös konkreettisella tasolla. He saattavat mainita nimensä ohimennen, mutta varovat jäämästä mieleen. Heidän elämänsä on odottamista. Jatkuvaa toisten hyväksynnän tavoittelua, jonka avulla he yrittävät pysyä pystyssä ulkopuolelta tulevien asioiden huojuttaessa heitä. He eivät välttämättä halua, mutta tiedostamattaan kuitenkin altistuvat jatkuvasti yhteiskunnan paineelle.
He eivät tiedosta itseään erillisenä yksilönä. He päätyvät ajelehtimaan nykypäivän vaatimusten ristiaallokossa ja paiskautuvat kerta toisensa jälkeen rantakiveykselle yksinään ja täysin hukassa. He tarvitset olkapäätä tai kävelykeppiä, ihan mitä vain, johon tukeutua pystyssä pysyäkseen. He eivät ole riittävän varmoja itsestään kyetäkseen sanomaan ääneen mutta minä olenkin minä.
Jälkimmäiset ovat lähitulevaisuuden anorektikoita, loppuunpalaneita sairaslomalaisia, paniikkihäiriöisiä ihmistenkaihtajia, vatsahaavasta kärsiviä kroonikkostressaajia, sairaseläkkeellä olevia itsemurhaa yrittäneitä ja alkoholisoituneita housewifeja.
Nykymaailma on aivan kohtuuttoman julma ja raaka. Liian täynnä vaatimuksia, painetta ja suorittamista. Eivät kaikki ole riittävän vahvoja pysyäkseen myrskynsilmässä pystyssä – ainakaan jatkuvasti. Loputon taistelu ja valmiustilassa oleminen, itsevarmempikin voi väsyä. Sillä pienikin horjahdus voi syöstä monen vuoden, jopa loppuelämän, sairaskierteeseen.
Kuinka me voimme opetella seisomaan tukevassa haara-asennossa kaiken tämän ympärillä? Kuinka me voimme osaltamme vastustaa esimerkiksi nykyajan sairasta laihuusihannetta, kauppojen minimaalisia vaatekokoja ja käveleviä luuranko(malle)ja? Kuinka me voimme yrittää muuttaa tätä yhteiskuntaa? Haastan juuri sinut tekemään päivässä yhden teon, joka auttaa pystyssä pysymisessä. Ihan vain vaikka sanomaan itsellesi mutta minä olenkin minä.
Elina Heidi Rinkeli 
Niin täyttä asiaa, hyvä sinä!
Kieltämättä joskus epäilen, onko maailman muuttamisen yrittäminenkin tuhoon tuomittu ajatus. Sitten kuitenkin tulen lopputulokseen, ettei mitään tapahdu ilman yrittämistä. Voinhan tehdä kaikkeni oman maailmani parantamiseen, ehkä siinä sivussa myös muiden.
Onneksi jälkimmäinen ihmistyyppi voi muuttua ensimmäiseksi, nimimerkillä kokemusta on. Siksi otan haasteen pystypäin vastaan: nyt kun olen saanut jalkani jo aika tukevasti kantamaan, voin auttaa muita saavuttamaan saman. Sitä tämän blogin kauttakin tapahtuu, varmaan osin tiedostamattakin. So keep on going, Elina. Oot mahtava!
TykkääTykkää
Mä en meinannut uskoa tota kyseistä artikkelia edes todeks. Siis kuinka sairas tästä nyky-yhteiskunnasta on oikeesti tullut? Ihan käsittämätöntä.
Ja itse tekstiisi, taas niin täyttä asiaa. Itse pelkään heikkojen, itsestään epävarmojen tyttöjen (ja miksei myös poikienkin)ja nykyisen fitness trendin yhteentörmäystä. Tästä on ollut blogimaailmassakin paljon puhetta ja tuntuu että huonompaan suuntaan mennään. On monia ketkä ovat onneksi aihetta esille tuoneet, mutta ei se vaan riitä
Myönnän että aluksi itsellänikin oli lähteä homma käsistä ja anoreksian jäänteet oli saamassa myös sitä kautta otettaan. Onneksi vahvempana ja itsevarmpempana, huomattavasti onnellisempana ihmisenä onnistuin asian itse huomaamaan. Tiedän kuitenkin että on kovin paljon ihmisiä jotka on liian alttiita tälle kaikelle.
TykkääTykkää
toi artikkeli oli ihan kaamea.
luin sen lounastauolla ja meinas rahka mennä väärään kurkkuun. oikeesti, sydän hyppäs. en vaan ymmärrä..
hyvä pohdiskeleva teksti sinulta taas kerran elina:)
TykkääTykkää
Toi artikkeli oli ihan sairas. Mun ois tehny mieli itkeä ja kiljua se luettuani – ihan oikeasti miten ihmiset voivat olla noin sairaita? Niillä mallitoimiston työntekijöillä ei ole mielenterveys kohdillaan, eihän tuollainen voi kertoa mistään muusta.
Ääh, en oikein saa nyt sanotuksi mitään! Mutta upea teksti upealta Elinalta. 🙂
TykkääTykkää
Aloitin lukemaan sun juttujasi, kun kasvot näytti helposti lähetyttäviltä ja profiilin esittely oli niin söötti. No, olen nyt jo hetkessä kahlannut pitkän pätkän tekstejä läpi ja jäin ihan koukkuun! Ihana blogi siulla täällä! Sait uuden iloisen seuraajan :))
TykkääTykkää
Tervetuloa ja lämmin halaus! :')
Hehe, kiva että jäit hyvällä tavalla koukkuun. Sallittavaa viihdykettä. 😀 Kiitän hirmusti kommentistasi ja toivon, että viihdyt jatkossakin!
TykkääTykkää
Jep. Ei tuohon artikkeliin oikein osaa sanoa mitään. Niin käsittämätöntä.
Mutta Nette, kiitos<3 Itse olet upeus!:)
TykkääTykkää
Hirveä. Kaamea. Todellakin. Ihan kuin joku sairas pila.
Kiitos Senja. ❤
TykkääTykkää
Niinpä. Joskus se yrittäminen tuntuu vaan niin raskaalta, jotenkin mitättömältä. Haluan uskoa, että se kuitenkin kannattaa.
Mutta mahtavaa on kuulla muutoksestasi. Ja myös halustasi auttaa muita! 🙂 Elämänlaatu aivan varmasti paranee, kun pystyy jollain tapaa ”kovettamaan” itsensä ulkomaailmalta, eikö?
Kiitos<3
TykkääTykkää