Hiustarina.

Nyt vasta tajuan, kuinka rankkaa se keholleni oli.

”Vau Elina, nämä sun hiukset on kyllä upeat. Koko elämänkö olet kasvattanut?”

Voi, kunpa voisinkin kertoa sinulle hiusteni tarinan! Sen oikean ja kaunistelemattoman. Avautua oikein kunnolla ja kertoa, millaisen kärsimysnäytelmän ne ovat käyneet läpi. Mutta sen sijaan tyydyn vain toteamaan kyselijöille voi kuule, kolmisen vuotta sitten ne olivat hädin tuskin olkapäille. Joskus tosin lisään selitykseksi ne ovat nopeasti kasvavaa sorttia.

Tottahan tuokin. En minä sinulle valehtelisi. Jätän vain kertomatta osan totuutta. Aika suuren osan. Tuskin nimittäin pystyt kuvittelemaan, että kolme vuotta sitten päässäni oli vain kärsinyt pehko. Oikeastaan ei sitä voi pehkoksi kutsua, eikä sen enempää reuhkaksikaan. Hiirenhäntä lienee osuvampi. Tiedäthän, sellainen hyvin, hyvin ohut ja hauras. Kuvasi muuten osuvasti silloista koko olemustani.

Muistan, kun niitä alkoi tippumaan. Viitisen vuotta sitten. Olin suoraan sanoen kauhuissani. Todellakin upeat, pitkät, ruskeat hiukseni. Oikeastaan ainoa asia, josta en itsessäni olisi halunnut eroon. Tietenkin ne sitten menetin. Kuinka hirveätä olikaan löytää aamulla hiussuortuvia tyynyltä ja laskea, montako yön aikana oli irronnut päästä. Tai istua iltaisin sohvalla äidin hieroessa pelastavaa hiusöljyä päänahkaani. Kampasin hyvin hellästi ja varovaisesti, silti pitkiä hiuksia leijaili vessan lattialle jatkuvasti. Pakokauhuni kasvoi kasvamistaan, muttei se saanut minua muuttamaan kelkkani suuntaa. Tajunnassani tiesin koko ajan, ettei kyse ole mistään muusta kuin aliravitsemuksesta. Keho säästää sen minimaalisen energian välttämättömien elintoimintojen ylläpitämiseen. Ei se ymmärtänyt, että hiukseni olisivat olleet psyykeeni kannalta lähes välttämättömiä. Tai niin ainakin ajattelin. Olin ehtinyt vaipua jo liian syvälle sairaaseen maailmaan kyetäkseni pelastautumaan edes hiusteni vuoksi. Aikaa oli kulunut liikaa, ennen kuin todella huomasin hiuskadon: hiukset reagoivat jälkijunassa, kuukausien viiveellä.

Ei auttanut kuin tehdä päätös leikata suortuvat lyhyiksi. Luulin, ettei sen pahempaa hiusten kannalta voi tapahtua. Ohut siimahiuksi. Olin kuitenkin väärässä. Ohut hamppukasa. Vielä hirveämpi, usko pois. Ei sellaista voi ikinä antaa kampaajalle anteeksi. Ymmärrän, että ammattivirheitä sattuu, mutta luulen hiusten totaalisen pilaamisen olevan kuitenkin aika harvassa. En voi sanoin kuvailla sitä kauhua, joka valtasi minut hiustenleikkuuoperaation jälkeen. Päässäni ei ollut enää hiuksia, pelkkää pilattua hamppua.

Ei todellakaan edes pahinta aikaa.

Uskon jollain tapaa kohtaloon, siihen, että jokin johdattaa meitä eteenpäin oikeaan suuntaan omien valintojemme pohjalta. Ilman hirviökampaajaa en olisi varmasti ikinä päätynyt hiusteni pelastajan ja vielä nykyisinkin luottokampaajani hellään huomaan. Muistan, kuinka hän teki kaikki taikatemput hiuksilleni, loihti niistä siedettävät ja helpotti oloani huimasti. Vaikka lähdin itkusta turvonnein silmin kotiin, oli mieleni huomattavasti valoisampi. Heidit ovat mahtavia.

Ehkä tämän kaiken kuultuasi ymmärtäisit, että työn lomassa heittämäsi huoleton kehunpoikanen koskettaa minua hyvin syvältä. Merkitsee minulle paljon. Sillä nyt tajuan, etteivät edes hiukset päässä ole itsestäänselvyys. Tekisi ihan mieli tokaista kaiken olevan katoavaista. Ainakin kaikki on mahdollista menettää. Joskus olen miettinyt syöväni myös hiusteni vuoksi. Hiukset ovat sinällään toki itseisarvo, mutta ne myös ovat merkittävä osa oikeaa Elinaa. Sillä oikealla Elinalla kuuluu olla hiuksia päässä, runsaastikin. Ehkä niiden tilasta voi myös päätellä jotain Elinan kokonaisvaltaisesta voinnista.

Ehkä vähän nurinkurista korviisi, mutta minä olen tajuttoman onnellinen juurikasvusta. Älyttömän ylpeä jokaisesta uudesta millimetristä hiuksissani.

6 vastausta artikkeliin “Hiustarina.”

Ei yhtään nurinkurista ainakaan minun korviini, pikemminkin olen erittäin tyytyväinen, että kirjoitit juuri tästä aiheesta! Hius – jutut ovat myös ruudun tällä puolella olevalle olleet erittäin vaikeita ja viimeistään kuontalon kohdalla paniikki, hätä ja huoli itsestä tuli konkreettiseksi. Minulla on myös aina ollut luonnostaan upea kuontalo , joka on saanut paljon kehuja sekä itseltä että muilta. Kun hiukset ravitsemuksen kohentumisen jälkeen alkoivat lähteä ja viemärit täyttyä hiuksista, iski todellinen pakokauhu ja viimeisetkin itsetunnon rippeet tuntuivat tosiaan valuvan sinne viemäriin.. Ja vaikka tämä hius – asia onkin melko ”pinnallinen” ja varmasti monen mielestä melko mitätön asia suhteessa muihin sairauden vakaviin asioihin, niin kyllä hiuksissa tosiaan tulee konkreettiseksi itsetunnon ja terveyden yhdistelmä! 🙂
Jälleen ihana kirjoitus, lisää vain näitä! Toivottavasti kirjoittelisit hiljalleen taas hieman iloisemmin; viime ajan kirjoituksesi ovat olleet jostain syystä hiukan alakuloisia..? Toivottavasti kesä piristää ja lisääntyvä valo työ kirkkautta myös kuontaloihimme! 😀

TykkääTykkää

Vastaus

Hiukset helposti kertoo sen, miten kroppa voi. Onneksi ne nytkin näyttävät juuri sen miltä ulospäin näytät muutenkin; voimakkaalta ja hyvinvoivalta. Upeat on hiukset, todella kauniit ❤

TykkääTykkää

Vastaus

Heh, juu eiköhän ilontäyteisiä kirjoituksiakin rupea tupsahtelemaan. 😀 Olen tässä lähiaikoina vain pohdiskellut paljon kaikenlaista,siitä ehkä vähän toisinaan melankoliset jutut. Tosin oli mielestäni tässäkin aika onnellinen lopputulema (ja tarkoitus), jos tarkemmin ajattelee. 😉

TykkääTykkää

Vastaus