Eilen olin luvatusti Linnanmäellä. Olin siellä Santun kanssa. Ja olin pitkästä aikaa aivan mahdottoman hyvällä tuulella. Olin onnellinen, kun Karkkiunelman daimmöykyt tarttuivat hampaisiini. Olin iloinen pitkästä varjosta omani vieressä. Suorastaan helpottunut, kun sankari lähti hakemaan autosta sandaaleitani kiilakoroista hiertyneille jaloilleni. Olin haltioitunut täydellisestä kesäpäivästä ihmisvilinässä.
Toki olin onnellinen myös aamuisesta lenkistä, jolla kävimme yhdessä. Kaapista rääpäistystä sekasotkulounaasta. Niin ja tietysti kolmen euron tarjousjuustosta.
Kuitenkin iloni kumpusi jostain paljon syvemmältä ja sinkoutui mielestäni suoraan syvälle sydämen kauimmaiseen sopukkaan. Onnentunne ei ollut vain hauskaa pintaliitoa, vaan jotakin hurjan paljon vahvempaa. Sykähdyttävämpää. Vavisuttavampaa. Äh. Kaikkein eniten ehkä kuitenkin merkityksellisempää.
Kuinka onni voi olla toista onnea merkityksellisempää? Itse asiassa en tiedäkään, voiko todella. Mutta omassa pikkupäässäni koin asian kuitenkin juuri niin. Oikeastaan se sunnuntainen onni oli itse merkitys, lopputulema. Oivallukseni merkitsi onnentunnetta. Istuin Kieputtimen vieressä ja mutustelin onnea. Kelasin edes-takas ajatuksiani kuin filminauhaa. Yritin pohtia, mitä tietä olin tupsahtanut suoranaiseen onnelaan. Tajusin, ettei pelkkä pehmisjätski daimeilla, edes se viimeinen kinuskimöykky, voinut saada aikaan niin syvää tunnetta. Niin merkityksellistä onnea.
Sallivuus. Oivalsin, että yksi avaimen onneen (omalla kohdallani) on aivan varmasti sallivuus. Sitähän olin toteuttanut tiedostamattani koko päivän ja oli siten avain senhetkiseen olotilaan: iloon, hymyyn, nauruun, onneen. Sana sallia nostattaa mieleen helposti kurin ja järjestyksen, tiukan otteen jostakin. Naulankantaan. Kenties kaikki alkoi jo edellisiltana, kun mutustelin muutaman suklaakonvehdin sängyssä: sallin itselleni täydellisen rentoutumisen. Aamulla sallin poikkeuksen suunnitelmiini. Lintsillä sallin itselleni jäätelöannoksen. Se suurin kontrollinluovutus tapahtui kuitenkin oman pääni sisällä pohdintojeni tuloksena, eikä pikkuisilla herkkuhetkillä, ylipäätään millään konkreettisella ollut sen kanssa mitään tekemistä: minä todella sallin sinäpäivänä itseni olla juuri sellainen kuin olen. Nyökäytin päätäni virheilleni ja epäkohdilleni. Siitä vain, se on minun hieman-liian-suuri takapuoleni. En haikaillut muutosta tai suorastaan vaatinut itseltäni arvostelua. En vieläkään miellyttänyt itseäni, en voi kertoa pitäneeni itsestäni sunnuntaina sen enempää kuin edellisenä perjantainakaan, mutta siitä huolimatta sallin itseni olla juuri sellainen. Vain olla. Ja ennen kaikkea nauttia.
Kolmanneksi ymmärsin, että minun on opittava sallimaan myös koko tunneskaalani, erityisesti se toinen ääripää. En tarkoita, ettenkö pystyisi näyttämään tunteitani: olen aina ollut kovin laaja-alainen tunnesektorilla. Tunnen, mutta myös näytän. Se, mikä minun on opittava sallimaan itselleni on samalla se, jonka kerran menetin ja jonka ennen kyllä osasin. Juuri tästä hetkestä kiinni pitäminen ja siitä nauttiminen. Ja kyllä, myös aikuinen voi sen taitaa, vaikka pitkään luulin toisin. Ei aikuisuus ole synonyymi murheelle. Pääni kuitenkin on tätänykyä aikamoinen murhetehdas: yhdestä kun pääsen, toinen odottaa jo jonossa. Toisinaan tuntuu, etten osaa olla ilman murheita. Murheitta olen kuin peura ajovaloissa. Totaalisen hukassa ja kauhuissani; nyt tuntuu aivan liian keveältä.
Hmm. Kaiken tämän pohdiskelu jälkeen siinä Kieputtimen vieressä uskoin oikeasti todella, että juuri senhetkinen onneni tuntui merkityksellimmältä kuin onni uusista sukista. Kaikki on kuitenkin suhteellista. Kyllä ne uudet lyhytvartiset kesäsukat toukokuun lopussa toisaalta saivat minut aika iloiseksi.
Olen tässä ja nyt. Yksi jalka. Kaksi jalkaa. Koukistan, suoristan, kävelen. Ne toimivat. Näen, kuulen, tunnen – muuallakin kuin vain iholla. Peilikuvani heijastuu ikkunasta. Katson, mutten jaksa nähdä. Ajattelen, mutten jaksa välittää. En ehkä täysin hyväksy, mutta sallin kuitenkin. Sallin, miksi? Koska minä olen täällä. Koputan ja osoitan päätäni. Täällä näin.
Elina Heidi Rinkeli 
Ah niin aivan ihana mahtava nappiinosuva teksti Elina! Täyttä totta. Oon itekkin oivaltanut saman asian – useastikin. Se niin helposti tuppaa unohtumaan, että itsensä voi, saa ja pitää hyväksyä tällaisena, kun on. Kun oppii oivaltamaan, että on lahja, että on elossa, hyvinvoivana ja pystyy liikuttamaan jokaista raajaa ja tekemään täysillä ja silti voi sallia itselleen sitä, mistä tulee hyvä olo.
Oma pää on välillä täynnä heinää, mutta onneksi järki vierailee siellä nykyään hyvin usein. Ja jos oma järki meinaa hukkua, niin jonkun toisen järki auttaa ❤
TykkääTykkää
Ihan mahtava teksti, joka sai ajatukset juoksemaan. Ja osittain samaistumaan – itsellä nuo päivät on tavoitteena, mutta vielä hiukan harvassa. Mutta tämä antaa uskoa siihen, että se on mahdollista 🙂 Mahdollista sallia olla sellainen kuin on. Nauti! 🙂
TykkääTykkää
Ihana tuo viimeinen kappale! Tulipa hyvä mieli ❤
TykkääTykkää
Ihanaa, että voin jakaa oivallukseni sun kanssa! 🙂 Ja totta tuo, että vaikea se on kuitenkin pitää sitä mielessä, olla unohtamatta.
Hihi, toisen järkeä on välillä kiva ja hyvä lainailla. 🙂
TykkääTykkää
Mutta hei, se on mahtavaa, että ne päivät ovat kaikesta huolimatta tavoitteena. Tottakai ovat mahdollisia!
Samaten, yritä sinäkin!:))
TykkääTykkää
Ihana kuulla! Ja täytyy sanoa, että itsellänikin tulee mukava olo sanoista: Koska minä olen täällä. Koputan ja osoitan päätäni. Täällä näin. Vaikka itse ne kirjoitinkin. 😀
<3
TykkääTykkää
Ihanaa tekstiä! ❤ eikä vaan tekstiä vaan myös sitä mitä se todella on!
TykkääTykkää