Aurinko paistaa taas muutaman harmaan ja sateisen päivän jälkeen ikkunasta sisään, lötkötän sängyllä ja puran ajatuksiani tänne riveille. Heräsin kuudelta, hymyilin auringolle ja hyppäsin yöpaita päällä ulos hauvan kanssa. Nyt olo on raukea aamuisen jalkatreenin ja kävelylenkin jäljiltä. Kello ei ole edes vielä kymmentä! Erityisen kiltisti viime yön käyttäynyt karvakasa retkottaa vieressä. Vähintään yhtä raukeana kuin minä. Pieni nälänpoikanen kurisee jo vatsassa. Käyn sekoittamassa hauvalle nappuloiden sekaan Kesoa. Näyttää maistuvan! Kohta on minunkin ruoka-aikani. Aamut ovat elämän parasta aikaa.
Tosin ei tämä olotila olisi näin mukava, jollen olisi taas yrittänyt vähän ylittää itseäni – tai oikeastaan paremminkin henkistä muuria. Tähän autuaaseen aamuoloon kuuluu nimittäin se raukeus, pieni väsymys, mikä hankitaan salilta. Luonnollisesta. Heh.
Olen aina ollut tutun ja turvallisen ystävä. Samaa rataa kulkevat arkirutiinit ovat mielestäni aamujen jälkeen parhaimpia asioita elämässä. Toki ne joskus kyllästyttävät ja tietenkin kaipaan minäkin yllärijuttuja ja vaihtelua päiviini. Kuitenkin jollain tapaa kaavamainen ja rutinoitunut elämä on minun juttuni. Sellainen luo minulle tunteen, että pystyn koskettamaan omaa elämääni, tavoittamaan sen täydellisesti – mikä taas on pohjan sille, että kykenen elämään täysillä ja tekemään toisinaan myös niitä täysin suunnittelemattomia asioita.
En tiedä, liittyykö mieltymykseni tuttuun ja turvalliseen jollain tapaa kontrollintarpeeseeni tai pelon- ja ahdistuksentäyteisiin vuosiin. Olen kuitenkin pohtinut, että niin kauan kuin tämä ei rajoita merkittävästi elämääni ja olemistani, saan nauttia hyvällä omallatunnolla rutiineistani.
Mutta ne muutokset totuttuun. Ne tuntuvat matalammilta tai korkeammilta muureilta, riippuen tilanteesta. Kuitenkin jonkinlaista kapuamista ne aina vaativat. Nuo hankalat, totutun ulkopuolelle yltävät asiat olen aina mieltänyt nimenomaan muureiksi. Pienenä en suinkaan nauttinut joka hiihtoloma etelään lämpöön lähtemisestä. Koin nimenomaan reissuun lähtemisen valtavana muurina, asiana, josta toivon mukaan tulisin selviytymään.
Tänä aamuna kohtasin jälleen muurin, huomattavasti pienemmän vain. Tuttu, oma kuntosalini pitää reilun kuukauden mittaisen kesätauon, joten minun oli keksittävä toinen paikka painojen nosteluun. Uudelle salille meneminen tuntui aamulla hankalalta; kehitin päässäni mitä ihmeellisimpiä ongelmia, alkaen esimerkiksi siitä, missä täytän vesipulloni ja voinko kulkea kuntosalin rappuset ylös ilman sukkia. Keräsin kaikki itsevarmuudenrippeeni ja valmistauduin luikahtamaan mahdollisimman huomaamattomasti (mutta tottuneennäköisesti) salin ovesta sisälle.
No juu, yksinhän minä sain sitten treenata koko ohjelmani alusta loppuun. En edes törmännyt minkäänmoiseen elävään olentoon koko paikassa. Haha. Aivan turhaan hermoilin ja pakkasin mukaan vaihtosukatkin. 😀 Mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen tuntui kuitenkin loppujen lopuksi mukavalta. Uuteen paikkaan meneminen tuntuu aina edellyttävän valtavan korkean kynnyksen ylittämistä, vaikka koko juttu tosiasiassa olisikin hyvinkin yksinkertaista ja helppoa.
Uuteen saliin tottuminen vie aikaa. Samoin kuin se, että pääsen siellä taas oman itseni herraksi ja noususuhdanteiseen treenaamiseen. Tosin kai sitä voi nyt kesällä käydä vain treenailemassa ilman sen suurempia pyrkimyksiä älyttömän progression ylläpitämiseen ja kehitykseen? Joskus hentoinen höllääminen vain kasvattaa nälkää kehittyä (taas loppukesästä).
Elina Heidi Rinkeli 
Kirjoitat niin ihanasti ja muukansa tempaavasti! Ihanaa tekstiä 🙂
TykkääTykkää
Voi Elina olet ihana! Mulla tulee aina niin ihana olo kun luen sun postauksia – sä olet ihanan luonteesi lisäksi älyttömän viisas ihminen. ♥
TykkääTykkää
Oi, kiitos! Parhaimmilta tuntuvat (positiiviset) palautteet liittyvät aina kirjoitustaitooni. 🙂
TykkääTykkää
Itsepäs olet! 🙂
Hitsi, ihan liian kivoja sanoja, Nette. Kiitos<3
TykkääTykkää