Uncategorized

Silloin syötiin myös pannukakkua.

Ajat vaihtuu ja viisarit liikkuu,
iho vanhenee ja kasvot muuttuu,
ennen syötiin lettuja, nyt
lasketaan kaloreita.
Kesä -96 polvet ruvella,
taloyhtiön hiekkalaatikolla.
Äiti liimasi laastarin kun itkin,
sanoi ”Anna mä puhallan”.

Ihan sama, mikä kappale. Ihan sama, kuka esittäjä. Mutta nuo sanat saivat pysähtymään. Sanat kuvaavat juuri sitä tunnetta, joka valtaa minut nyt ja toisena hetkenä.
Istuin töissä ja ihmisiä oli julmetusti. Mutta mitäs siinä voi tehdä kuin piippailla omaa tahtiaan huokailuista huolimatta. Ostoksia tulee liukúhihnalla, asiakkaita tulee kuin liukuhihnalta ja sitä alkaa itsekin itsekin palvelemaan kuin liukuhihnalainen. Niinä hetkinä mietin omassa päässäni kaikenlaista ja irtaudun tahtomattani todellisuudesta.
Vessanpönttökarkki. Valkoinen pönttö, veikoilla oranssit. Kuuma auto, puristava turvavyö ja väsymys, mutta vessanpönttökarkki kädessä. Pieniä, soikioita namuja. Sormenpäitäkin reilusti minimaalisempia. Niitä oli kiva pyydystää. Sylistä, pepun alta, auton lattialta, paidan alta…ja sieltä pöntöstä. Hirveän kiva. Automatka taittui joutuisasti. Eikä kumpikaan veikka kiusannut, koska heillä oli omat pönttönsä.
Tänäpäivänä jynssään oikeaa pönttöä töistä saaduilla ilmaisnäytevessanpuhdistusaineilla. Jee.
Kyllä minä muistan ne äidin hirmuiset lettukasatkin keittiön pöydän ääressä kattolampun loisteessa illan pimetessä. Tiskipöydän toinen valo vilkkui, koska uusi lamppu oli unohtunut ostaa päivällä kaupasta. Yksi torni jokaiselle. Se oli tarkkaa puuhaa kuulkaas. Isoin, paksuin ja vaalein kasa oli halutuin.
Tänäpäivänä luetaan netistä sitä yhtä ainoaa ja sallittua lettuohjetta. Tai on niitä kaksi. Toiseen tulee banaani ja kaksi kananmunaa, toiseen taas banaani, yksi muna ja yksi valkuainen. Ei nyt sentään kahta keltuaista. Vaikkakin ihan sama. Se ja sama vaikka sokerikin puuttuu. Mutta kun siitä puuttuu se äidin kosketus.
Pienenä tyttönä pelkäsin aina, että aikuisena elämä on tylsää. Ja harmaata. Ei sellaista sateenkaarenväristä. En voinut ymmärtää, miten äitiä ei voinut värittää kanssani värityskirjaa. Korkeintaan ”väritti” Anastasian ääriviivat tussilla. Syy kun oli niinkin heppoinen kuin hei Elina olen aikuinen. Muistan, kuinka päätin, että haluan isonakin vielä värittää värityskirjaa. Luulen sillä tarkoittaneeni, että haluan aikuisenakin säilyttää lapsenmielisyyden ja uteliaisuuden. Lapsellinen en ole sillä tavalla koskaan ollut. Ainoastaan harmistuksissani ja höpsötellessäni. Vai voiko pikkutyttö olla yhtäaikaa sekä hyvin vastuullinen että puhtaasti lapsellinen?
 
Tätä tekstiä kirjoittaessani tajuan, että minustahan on hyvää vauhtia pian tulossa se harmahtava tylsyyskasa. Luultavasti kyyninenkin ennen pitkää. Jos en laita muutokselle stoppia. Ymmärrän nyt, että viime vuodet ovat olleet silkkaa aikuistumisen tuskaa ja sen tuomien paineiden alle ehdoin tahdoin änkemistä ja vaatimuksien pakonomaista täyttämistä. Muottiin sopimista.
Vaikka ei minun tarvitsisi. Vastuullisuus ja järkevyys eivät ole kadonneet mihinkään, joten voin huoletta keskittyä olemaan vain Elina mistään muusta välittämättä. Pakollinen aikuisuusosa on hoidossa.
 
 
Muuten. Se saamani vessanpönttöaine on pinkissä pullossa. Pihistin salaa kaksi, ilmaista kun oli. Hihii. Ja kyllä ne banaaniletut ovat varmasti hirmu hyviä. Ainakin jäätelön kanssa. Hihii.

PS. Tiedättekö, kun joskus tulee vain olo, että on pakko kirjoittaa? Minun oli aivan pakko kirjoittaa vessanpönttökarkeista. En tiedä, aukesiko kenellekkään kirjoituksen syvin pointti. Koska rehellisesti ottaen keskityin vain fiilistelemään vessanpönttökarkkikappaletta tässä tekstissä. Kjheh.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s