Jaa, mites reenit kulkee? Lissee, lissee, lissee reenii.

Minulla on ongelma. Tai ei se varsinaisesti ole ongelma, ehkä poikkeavuus paremminkin. En tiedä, ehkä ei poikkeavuuskaan, voihan se olla yleistäkin – kertokaa te! Normaalistihan (normaalit:D) ihmiset kertovat, kuinka kädet alkavat täristä rankan sarjan jälkeen tai että jalat lyövät loukkua erityisen kovan prässäämisen seurauksena. Luonnollista kai, lihas on joutunut töihin ja sitä on rasitettu. Okei, kyllä minullakin kädet tärisevät, etenkin koko treenin päätteeksi, mutta sitäkin useammin (sarjojen välillä) hampaani alkavat kalisemaan. Siis: pinnistän ja pusken läpi sarjan, viimeisen toiston jälkeen rentoutan lihaksen ja hampaiden kalina, ei suinkaan lihastärinä, alkaa. Heh. Se on ihan hassua.

 

 

Olen miettinyt kovasti, miksi treenaan. Kun tiedättehän, lähes jokainen on tätänykyä tavoitteelliseen treenaukseen hurahtanut. Jopa niin moni, että minua on miltei alkanut etomaan sana tavoitteellinen. On minullakin tavoitteita; tulla yhä voimakkaammaksi ja liikutella yhä suurempia rautamääriä, oppia kehoni rajoja sekä konkreettisesti että omassa päässäni. Mutta en minä silti seuraa Bullin ruokaohjeita ja laske hysteerisesti broccolinippuja lounaalla. Ihan jo senkin vuoksi, että se vihreä on minulle ihan vain tylsää parsakaalia. En heilu salilla sen vuoksi, että minusta joku päivä tulisi kuuma biksubeibe, vaan sen vuoksi, että treenisali on mielelleni rauhan tyyssija. Onnellinen paikka. Ainoa paikka, jossa katson itseäni peilistä päivästä riippumatta  hyväksyvästi. Siellä se voimakas Elina äheltää, muisto vain hauraasta.