Purista kädestäni.
Teen työtä käskettyä. Valot vilkkuvat silmissäni ja tuijotan mustaa aukkoa, jonne olemme syöksymässä. Edessäni kuulen riehakasta naurua, vieressä kärsimätöntä muminaa, takanani näkisin innosta loistavia naamoja, jos vain kääntyisin vilkaisemaan. Mutten tee niin. Oloni on epämukava. Raavin tiukasti koukussa nököttäviä polviani. Kaksin käsin. Atopinen ekseema. Korvani erottavat hälyn keskeltä numeroita – lähtölaskenta on alkanut. Nojaan taaksepäin. Yritän olla kuin muut. Innostunut. Sopivasti pelokas. Kierrän sormeni tiukemmin sylissäni nököttävän kämmenen ympärillä. Koen sen velvollisuudekseni. Olenhan meistä se kauniimpi osapuoli.
Are you ready? Three. Two… Silloin näen sen. Aivan liian pienen kyltin oikeassa ylänurkassa. ”…tai jos kärsit sydänoireista.” Tunnen muljahduksen sisälläni. Tunnottomuus valtaa kehoni. Lähtölaskenta tuonpuoleiseen. Sitäkö tämä nyt on? En enää hallitse itseäni. Päässäni takoo vain yksi sana. Pois, pois, pois.
One. Hyppään ja heittäydyn.
***
Pulmonaalihypertensio. Aurallinen migreeni. Hypermobiliteetti. Ehkä jopa Ehlers-Danlosin oireyhtymä, en ole vielä aivan varma. Kuitenkin alustavasti reilusti yli viisi pistettä testeissä. Niin ja yleisesti ottaen a sensitive stomach. Tarkempaa diagnoosia odotellessa.
Näin muutamia merkittävimpiä mainitakseni.
Kirjoitan kynä sauhuten opinto-ohjauksen tutkielmaani. Tarkoitus oli valita itselle jokin ammatti ja toimia sen asiantuntijana. Oma haaveammatti tai esimerkiksi ala, jolle ei tulevaisuudessa missään nimessä haluaisi sijoittua. Pitäkää mieli avoinna kaikelle, opo toisteli. Minun tulevaisuudensuunnitelmani ovat selkeät. Haluan auttaa.
Luen tuotostani ja vilkaisen syrjäsilmällä Wikipedian sivua. Pitkittynyt päänsärky. Voi pysyä oireettomana vuosia. Hipaisen ohimoani. Pään jomotus ei hellitä. Silmäni eivät enää tarkenna tietokoneen ruudulle. Neljä tuntia ja kaksikymmentä minuuttia. Olen vasta kymmenennellä sivulla, siis alkutekijöissä. Sysään ajatukseni pääkopan kauimmaiseen nurkkaan ja siristän silmiäni auringonpaisteessa. Pahoinvointi. Oksentelu. Huimaus. Otan jakkarasta tukea ja nojaudun eteenpäin. Jatketaan.
Tuijotan kattoa silmät lasittuneina. Ja turvoksissa. Niistän märkään peittoon vuotavan nenäni. Pimeys syö minua sisältäpäin. Tekee onnettoman. Yön pitkinä tunteina tajuan monia asioita. Esimerkiksi sen, ettei minulla ole paljoakaan enää aikaa. Joidenkin tietojen mukaan ehkä kuukausi tai pari, mutta armottomimpien lähteiden mukaan vain päiviä. Silloin taistelu ei enää auta. Ei edes lääkäri. Edes maan parhain aivokirurgi ei voi minua pelastaa. Pienen pieni virnistys karkaa huulilleni. Ironista. Auttaja kuolee jo ennen ensimmäistä autettavaansa.
Monesta olen selvinnyt. Sikainfluenssasta. Jonkin sortin halvaantumisesta. Vakavista rytmihäiriöistä ja mitä luultavimmin myös jonkinmoisesta keuhkoveritulpasta. Joistain hermostojutuistakin muistan lukeneeni.
Mutta pitkälle levinneestä aivokasvaimesta ei kyllä kukaan selviä.
Kävelen. Hiekka rahisee kenkieni alla. Kevät on ihmeiden aikaa. Kaikki herää eloon. Sipaisen poskelle vierähtäneen kyyneleen kämmensyrjällä pois. Pian se on edessä. On kerrottava äidille. Kuinka selitän, että minua ei pelota. Että olen ollut tietoinen jo jonkin aikaa. En vain ole halunnut äidin tietävän. Äidin tulevan onnettomaksi. Kuinka saan taottua äidin päähän, että haluan hänen jatkavan elämäänsä. Kun. Kun. Kun minua ei enää ole.
Kiljaisen. Jokin olento tarttuu kiinni olkapäästäni ja olen jo survaisemassa koululaukullani ahdistelijaa. Eivätkö nämä potentiaaliset pahoinpitelijät tiedä, että osteoporootikolle pienikin nyhjäisy voi olla liikaa? Ruskeat silmät tapittavat minua takaisin. Pelästyneenä. Omani uhkuvat vain raivoa. Kuolemansairasko ei saa kulkea luultavasti viimeistä koulumatkaansa edes ilman kahinointia?
Viha häipyy kuitenkin yhtä nopeasti silmistäni kuin ilmestyikin. Tutut ruskeat silmät. Raastavan tutut. Ja tärkeät. En näe edessäni poikaystävääni, rakastani, heti äidistä seuraavaa elämäni tärkeimmät ihmiset –listallani. Näen vain menetyksen.
Puristan tötteröä kaksin käsin. Ehkä hieman liian lujaa. Se räsähtää ja murenee käsiini. Ruskeat silmät tuijottavat minua ihmeissään kuin kysyen, mikä minua oikein vaivaa. Ei mikään muu kuin että murenen pian tämän pahvikeksin tavoin. En ääneen, vain ajattelen. Annoin itseni tulla houkutelluksi. Annoin periksi. Jos kerran elän viimeisiä päiviäni, voin yhtä hyvin keskittyä hetkeksi itseeni. Ei minulla ole kuitenkaan aikaa enää auttaa toisia. Päivät eivät riitä. Voin hieman irroitella, ottaa riskin ja hytkyä huvipuistolaitteissa sitten vuosiin. Yksi murtunut nikama tai sormi ei ole kohtaloni rinnalla enää mitään. Pari viikkoa selviää vaikka pää kainalossa. Tyrskähdän. Ei naurata. Itkettää mielikuva. Saan osakseni jälleen ihmettelevät ruskeat silmät. Pakottaudun naurahtamaan. Joo, on kivaa.
Istuudun. Oikeammin möngin ahtaaseen vaunuun. Sisävuoristorata. Voi sitä lapsuutta – ja terveyden huumaa! Muistoja. Oloni on levoton. Vääntelehdin ruskeiden silmien vieressä. Rapsutan polviani ja kaivan kynsieni alta vaivihkaa kuivunutta verta pois. Veren hyytymisen kanssa on nähtävästi taas ongelmia. Täytynee kertoa hoitavalle lääkärille, jos päätyvät ottamaan ruumiini tutkimuskäyttöön. Lähtölaskenta alkaa. Muistan, kuinka pikkutyttönä vatsan pohjassa muljahteli mukavasti laskiessani ääneen three, two..
Huokaisen kaikelle menneelle. Ja silloin näen sen, pikkuruisen kyltin oikeassa ylänurkassa. Varoituskyltti raskaanaoleville, epilektikoille ja sydänoireista kärsiville. Arvoisa huvipuistokävijä, huomioithan. .. Emme suosittele. .. Paniikki syöksyy tajuntaani. Haluavatko nämä idiootit viedä minulta viimeisetkin päiväni? En ole vielä valmis! Minä en ole vielä valmis lähtemään! Wikipedia lupasi vielä ainakin kaksi kokonaista päivää. Ei. Minä en suostu ennenaikaiseen lähtöön. Mutta menoa se on, jollen nyt pääse pois. Sydänparkani ei kestä. Rytmihäiriö kesken vuoristorata-ajelun. Pilkkopimeässä, sisällä vesitornissa. Ei ikinä.
Päästäkää minut pois!!!
Repäisen käteni irti toisen kädestä. Hyppään ja heittäydyn sivulaiturille. Riuhdon vauhkona jalkaani, joka itsepintaisesti on jumiutunut vaunun turvakaiteeseen. Kuulen korvissani vain sanan one. Pimenee.
Näen valkoista. Vain vaaleita seiniä, kaapuja ja kirkkaan valon. Taivasko tämä on. Näin kivutonko siirtyminen tuonpuoleiseen oli?
Jokin nostaa silmäluomeani. Auts. Pakottaudun avaamaan silmäni. Onko taivaassa kuitenkin kipua? Rauhan tyyssija. Miksen saa maata tässä lämpimässä rauhassa. Olen tajuttoman väsynyt matkasta ylös.
Kuulen nimeäni kutsuttavan. Paperien rapinaa ja kynän naksutusta. Voisivat heittää kaikki kuulakärkikynät hemmettiin, tai tarkemmin ottaen alas maahan. Hirvittävän ärsyttävää naksutusta. Jotain etuoikeuksia sentään tänne taivaaseen! Heheh. Tajuan vitsailevani ensimmäistä kertaa vuosiin. Ihmekös. Taivaassa kaikki kai ovat kuitenkin terveitä? Ei tarvitse olla diagnosoimassa koko ajan itseä. Aika helpottavaa, sanoisin. Ihan siisti mesta olosuhteisiin nähden, nyökkään.
Terve plikka. Pieniä mustelmia jalassa, mutta muuten täysin elävien kirjoissa. Annetaan hänen heräillä rauhassa, jonka jälkeen voitte yhdessä suunnitella kotiinlähtöä. Verenkuvat ja röntgenin tulokset on tutkittu. Erinomaiset, kumpainenkin. Kohti uusia seikkailuja vain. Ehkä hivenen rauhallisemmin vain. Näkemiin.
Elävien kirjoissa? Täysin terve? Entä se kuolema. Tai kasvain, osteoporoosi ja sydänoireet ? En minä ole voinut kuvitellakaan niitä.
Fiktiivinen kertomus luulosairaasta tytöstä, joka voisi olla todellinen.
Tykkää tästä:
Tykkää Lataa...
Aiheeseen liittyy
Elina Heidi Rinkeli 
Elina!! Olet taitava!! Ääää!
TykkääTykkää
Äää, ai oikeesti? :> Vähän häpeillen kyllä julkaise-nappua mä painoin, mutta oon iloinen, että joku pitää (etenkin kun se joku on Heidi hihii).
TykkääTykkää
Vou!!
TykkääTykkää
Kiitos (?) :–)
TykkääTykkää